Nisäkkäitä - romaanini tilattavissa

 

   

Ensimmäinen romaanini, neljäs kirjani julkaistiin Kainuun kirjamessuilla Sotkamossa 15.11.2025. Jos luonto, ihmisen ja suurpetojen suhde, naiseus ja maaginen realismi kiinnostavat, voit tilata kirjan kustantajan verkkokaupasta sivulta https://www.vaylakirjat.fi/product/eila-valtanen-nisakkaita/

Ja reippauspalkinnoksi Juurakko ja Kortes-Antin lupaus, se sopii tähän kirjaan kuin kuura puihin:
https://www.youtube.com/watch?v=fZpBJ1Xcd9I

**** Kiitos palautteesta

Lapin Kansa 19.12.2025 Lapin Lasten joulupata:

Lukijapalaute: "Kiitos kirjasta! Luin sen, en voinut laskea sitä käsistäni! Kiehtova!"

Tuiteraa sillipastaa ja Dolly Partonia

 

On syöty uusia pottuja ja silliä sekä sipulimaitokastiketta, kesäkeittoa ja grillattukin silloin tällöin. Nyt ei kehtaa grillata, kun lämpö keikkuu jo kohta kolmatta viikkoa kolmenkympin tienoilla. Mietin mitä perussuolan lähteestä, sillistä voisi tehdä.

Jostakin lehdestä äkkäsin sillipastan reseptin. En löytänyt sitä uudestaan, mutta sävelsin. Tämä on uskalikoille, sillä Islannin silli tyhjiöpakkauksessa on varsin suolaista (8,5 %), mikä kaltaistani suolan karttelijaa hirvitti. Olisi ehkä voinut liottaa kalaa mutta kun ei tullut ajoissa mieleen. Man tar vad man har. Makua loiventelin ruokakermalla ja hunajalla. Pyrin pitämään jemmassa Floran vähärasvaista, vegaanista ruokakermaa, joka käy melkein mihin tahansa, jopa mansikoiden kanssa matusteltavaan suklaadippiin (suklaarivistöjä ja ruokakermaa sulatetaan mikrossa pari minuuttia, nam). Meillä sattui olemaan mainiota kyproslaista kalamaustetta, jossa ei ole suolaa, onneksi. Olen hunajan suurkäyttäjä. Kyllä sitä söi, mutta ei silti kiipeä toistuvien appeiden listalle.

Kas tässä resepti:

Kastike

300 g Islannin silliä

paistamiseen luraus rypsiöljyä

kolme uutta sipulia naatteineen

viisi valkosipulin kynttä

kaksi suippopaprikaa

kalamaustetta (rosmariinia, timjamia, pippuria ja basilikaa)

2 prk Floran 4 %:n vegeruokakermaa

sitruunan kuori raastettuna

hunajaa kaksi ruokalusikallista

1/3 purkillinen tilliä (kaivoin pakasteesta)

1/3 purkillinen persiljaa (kaivoin pakasteesta)

pastan keitinvettä pari desiä jos tarpeen

Pasta

500 g Rummon pastaa

Päälle kovaa juustoa  - mitä nyt sattuu olemaan, meille passas Polarkin kun ei muuta ollut

Silppua silli viipaleiksi, viipaloi sipulit ja valkosipulin kynnet sekä suippupaprika. Pastaa keitellessä paista silli, sipulit ja valkosipulit pannulla. Silli sulaa osaksi mutta ei ihan kuin anjovikset. Lisää ruokakerma, tilli, persilja, raasta sitruunaa sekaan ja lopuksi viimeistele hunajalla. Ota talteen pastan keittovedestä mukillinen keitinvettä. Kaada soosi pastan päälle, ja jos lopputulos on kovin tönkkö, kaada keitinvettä sekaan.  

Hesarissa oli kiva kuva Kokemäeltä, varastin sen. Ja uskon vahvistukseksi lämpömittarinkin kuva. Miksi Dolly Parton? Tykkään kovasti. Löysin MyTunerista Dubaista tulevan radiokanavan, joka ei muuta soitakaan, seassa on myös Dolly haastattelupätkiä, ei mainoksia edes. Suosittelen.

Höysteeksi harvoin kuultua Dollyä, laulaa myös gospelia, ja mikäpä siinä:
https://www.youtube.com/watch?v=6xldvTBykVU

 

 

Petterille porttikielto Puolangan mökille

 Kahden puolankalaisen huumorintajuisen kokoomukselaisen tyttärenä närkästyin, kun pääministeri Petteri Orpo moitiskeli Eduskunnan kyselytunnilla oppositiota puolankalaisasenteesta: mitäpä se hyvejää.

Petterin puolankalainen vaimo ei ollut nähtävästi vielä osannut valaista puolankalaisen pessimismi-ironian syvintä olemusta. Siitä on tehty brändi, hyve. Ken on nähnyt Pessimismi-musikaalin jonkin version, ymmärtää.

Puolanka on omintakeisilla ratkaisuillaan uinut vastavirtaan meitä toisia kainuulaisia häkellyttävällä tavalla. Sylettää kun olen kuhmolaisena niin kateellinen.

Pessimismi on palkittu Brysselissä. Lankafest (27.–28.6.) on kovan luokan hevifestari. Jokkis-kisoihin osallistuu enemmän väkeä kuin Kainuun Rastiviikolle (30.–31.8.). Paikkakunnan oma lehti työllistää neljä puolankalaista – olisiko heitä näin monta, jos lehti olisi myyty isoille lehtitaloille. Sote-palvelut toimivat.

Suomen uudistamisessa ei ole otettu missään yhteydessä huomioon pitkiä etäisyyksiä. Ihmisillä on tarve pystyä vaikuttamaan läheisiin asioihin. Sen näkee siitä, että äänestysprosentit ovat matalia. Kun ei maha mittään, eikä voi vaikuttaa mitä jossakin kaukana päätetään.

Jos olisin Puolangan pormestari, antaisin Petterille porttarin mökille. Koska on se aika raaka ratkaisu, ehdotan Petterille vähintään kahden tunnin pessimismi-ironian oppituntia ennen korven rauhaan saapumista.

Ystävällisin terveisin, entinen Kuhmon emäntäpiika Eila Valtanen, ikuinen puolankalainen

Ei laisinkaan vakavahenkinen mielenilmaus julkaistiin Kainuun Sanomissa 12.5.2025. Kesäistä mökkimusiikkia voisi olla Petterille ja meille muillekin takakireille vaikkapa Heikki Koskelon twist, bitte schön: https://www.youtube.com/watch?v=k5V72W5UUnI

Kesäkuvia teemalla saako naapurin veneen myydä. Tai ostaa. 

Kopukan ja Havukan VPK:n 
tulipalopäällikkö möi meille
naapurinsa veneen

... huolestuville tiedoksi:
naapurilta oli lupa

Se tuksuttaa oikein hyvin
pitkin Lentuaa

Kalavalesalaattia

 

2 sipulia
1 halloumi-juusto
voita tai rypsiöljyä paistamiseen
Akonlahden jääsalaattia
4-5 pienehköä tomaattia
purkillinen Kalavale-säilykettä
herneenversoja
Cashew-pähkinöitä
oliiveja
pieniä kaprismarjoja

Tultiin vähän nälissämme kotiin. Kuhmon S-marketista löytyi uusi ihmeellinen säilyke, kalajokisen yrittäjän purkittama Kalavale. Oli siivunnut porkkanoita, savustanut ja marinoinut ne öljyyn, sitruunamehuun ja suolaan. Ulkonäkö oli kuin graavilohella, makukin muistutti lohta. Ehkä makua olisi voinut lisätä pippuroimalla.

Viipaloin sipulit ja palastelin halloumin pikkupalasiksi ja paistoin ne pannulla niin, että juustonpalaset saivat kauniin värin. Pestiin ja revittiin salaatti, pilkoin tomaatit ja Kalavale-säilykkeen, nakkelin kaikki kulhoon ja laitoin sekaan pähkinöitä, herneenversoja, kaprismarjoja ja oliiveja. Ei kaivannut erillistä kastiketta, ja kaik meni kolmeen pekkaan. 

Presidentinhiutaleita

Edellisenä yönä Suomen aikaan USA:n istuvan presidentin ego alkoi paisua kuin heliumpallo MAGA-republikaanien tilaisuudessa. Se paisui ja paisui ja paisui, kasvoi lattiasta salin kattoon, kunnes halkaisi katon ja räjähti tuhansiksi presidentinhiutaleiksi.

Innokkaat magalaiset keräsivät presidentinhiutaleita säilyttääkseen jotakin aina oikeassa olevasta suuresta johtajastaan. Eniten presidentinhiutaleita haali pieni omituisesti käyttäytyvä miekkonen, joka sopotti sekavasti X X X X. Huikkasi keränneensä niitä Teslan takapaksin täyteen ja myyvänsä ne isolla voitolla.

Samaan aikaan kollegansa, Venäjän ikuinen tsaari oli päättänyt toteuttaa loppuelämänsä itseään vain pelaamalla luksusdatsansa kellarissa mäiskintä- ja sotapelejä. Niissä saattaa todellisuutta helpommin ja ennen kaikkea halvemmalla tapattaa satoja, tuhansia, miljoonia virtuaalisotilaita ulkomaankauppaa häiritsemättä. Tykkää mäiskinnästä niin, ettei äijää tahdo saada pelikonsolista irti edes välttämättömiä lääkkeitä ottamaan.

Länsirannan ihmeeksi kutsuttiin myöhemmin käännettä, johon kukaan ei olisi ennalta uskonut. Israelin hävitön diktaattori ja Talebanin mullahit ja Hamas olivat oivaltaneet olevansa aivan samaa puuta ja geeniperimää ja päättivät lähteä yhdessä öljymiljardeilla Ulko-Mongoliaan perustamaansa puuhamaahan eli Diktaattoreiden kansallispuistoon.

Puistoon oli pystytetty Tšingis-kaanin, Pietari Suuren, Josef Stalinin, Adolf Hitlerin, Nicolae Ceaușescun, ja Viktor Orbanin näköispatsaat. Diktaattorit marssivat patsaalta toiselle ja mäiskivät toisiaan minkä ehtivät. Puistoon eivät pääse naiset eivätkä lapset, jotka säästyvät paljolta kärsimykseltä.

Suomen presidentiksi on valittu Sixten Korkman. Pääministerinä toimii Elina Valtonen, jonka Kokoomus viimein ymmärsi valita puheenjohtajakseen. Aiempi pääministeri on määrätty rakentamaan Lappiin uutta ratayhteyttä. Valtionvarainministerinä vuorottelevat Suomen pankin johtoryhmän aiempi varapuheenjohtaja Marja Nykänen ja ekonomisti Heikki Pursiainen.

Uutta siirtolaisministeriötä johtaa aiempi valtionvarainministeri, joka on kansliapäällikkönsä Jussi Halla-ahon kanssa nöyrästi pyytänyt anteeksi aiempia siirtolaisvihamielisiä ulostulojaan. Kertoivat hiffanneensa valtiolaivaa luotsatessaan, että Suomeen tarvitaan uusia sukankuluttajia ja tekijöitä, koska painoindeksinsä kanssa kamppailevista pienistä ikäluokista ei enää jälkeläisiä tirise.

Tässä vaiheessa huomasin näkeväni unta ja heräsin.

Kuva on kotoisin Münchenin kadulta. Elämme surullisia aikoja, jotka tuovat mieleen 1930- ja 1940-luvun. Olemme yhä historiasta oppimattomia tolvanoita, vaikka Christine de Pizan varoitti jo v.1412 kirjassaan "Kirja rauhasta": "Sota on helppo aloittaa, mutta vaikea lopettaa."

Iloksenne kajaanilaislähtöisen, Ouluun asettuneen ja pakko tunnustaa myös sukuun naidun lahjakkaan räppärin Matti Tamosen räppiä, täti on alkanut tykätä näistä nykyajan runoilijoista, kuuntele setämies ja täti-ihminen: https://www.youtube.com/watch?v=KLWHkTATOe8&list=RDKLWHkTATOe8&start_radio=1 

Nuorissa on toivoa!

Tuhman vanhan naisen iloja

 

Pihalintuja takatalvena 5.5.
Kuvassa toki vähemmän
kuin sata

Retostelen usein vanhuuden iloista. Lukija Pellossa tai Ivalossa, puhumattakaan Nakertajan tähtitoimittajasta tietenkin miettii, eivätkö tätä muinaisjäännettä ollenkaan riso krempat, elämän ja urheilun kuluttama keho, perimä ja kulkutaudit.

Risovat. Tiedän päässeeni vähällä. Koetan keskittyä iloihin. Välistä livettää, silloin ketuttaa.

Ihmisen keho kesti entisinä aikoina nelisenkymmentä vuotta. Elinikä on jatkunut, silti lakastuttuamme kuolemme kaikki. Vai kuka tuntee edes yhden täydellisen terveellisesti eläneen, joka olisi hengissä 120 vuoden vanhana.

Mitä tahansa voi tapahtua kenelle tahansa koska tahansa. Kun joku läheinen kuolee, tuo viisaus ei auta, oman vajavaisuuden hyväksymisessä se voi lohduttaa.

Ilot keventävät elämää. Eletty tuottaa hykerryttäviä muistoja. Uusia syntyy. Pienistä hetkistä osaa nauttia syvemmin kuin nuorempana. Ilot eivät poikkea aiemman aikuisuuden kokemuksista. Ne jalostuvat. Vähempi riittää.

Omia ilojani ovat fyysiset ilot. Kuuma maitokahvi aamuisin, hyvä ruoka ja viini kun on juhlan aika. Sauna mieluiten joka päivä.

Iloa tuottaa kauneus, musiikissa, ympäristössä. Heinäveden Lintulan ja Valamon luostareiden ilmapiiri, hyvän tekeminen tai edes sen yrittäminen. Schubertin laulusarjat, Bachin sooloteokset ja konsertot, Hortus Musicuksen hengenheimolaiset kuten Musica Mortalis, kaikki vanha musiikki, 1960- ja 1970-lukujen pop, rock ja proge. Jaakko Laitinen ja Väärä raha, Minja Koski. Hyvä kirja.

Ilo on kulorastaan ja mustarastaan laulu pihalla. Lentuan jäinen tai kesän taivaansininen selkä. Pihalle tulevat villit eläimet. Ennätys on toukokuisen aamupäivän ainakin sata lintua, takatalven ruokintapaikalle tuomia.

Iloa tuottavat typerät vitsit ja nauru. Päättymättömät keskustelut kasvokkain, siskojen ja lasten puhelut, ystävien sähköpostit. Yövieraat. Pysähtyminen, hiljaisuus, tyytyväisyys olevaiseen. Asiat, jotka saavat kehon ja sielun kehräämään.

Ai missä ovat ne tuhman vanhan naisen ilot. Asenteissa eniten, kun ei enää tarvitse kuunnella kenenkään kommentoivan tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Sekun vain elelee. Enkä tietenkään kehtaa kertoa kaikkea.

Ja lopuksi tietysti Jaakko Laitista ja Väärää rahaa, jotka soittavat ihanaa sekoitusta lappilaisesta humpasta ja balkan beatista. Tähän biisiin jäin koukkuun joskus viitisentoista vuotta sitten, kun soittivat Espan lavalla Helsingin Taiteiden yössä: https://www.youtube.com/watch?v=qwP4RAdbxWY

Radion ja näköradion taika haalenee

Rakastan radiota. 

Arkea paaluttavat Muistojen bulevardi, Aristoteleen kantapää, Politiikkaradion perjantainen Puheet päreiksi – osio, Kalle Haatanen ja Faunin iltapäivä.

 Jos tulee miltä tahansa kanavalta kahden toimittajan keskinäistä lätinää, kanava vaihtuu tai radio menee kiinni.

Sielua pesen etenkin väsyneenä Ylen klassisella tai MyTunerin päättymättömällä tarjonnalla. Hiljaisuus ravitsee, usein puuhaan täydessä hiljaisuudessa, minkä kotipaikkani ylellinen sijainti suo.

Radiota kuunnellessa olen huomannut sen luisuvan viihteellisemmäksi televisiosta puhumattakaan. Kaipaan, minä jo lähes dinosaurus, monia entisajan reporttereita, ulkomaan kirjeenvaihtajia ja puheohjelmien toimittajia, jotka olivat nähneet vaivaa, tehneet kunnolla taustatyöt ja joilla oli myös pitkä sivistys taustanaan. 

Eeva Lennon, Helena Petäistö, Max Rand, Erkki Toivanen, Esko Seppänen, Hannu Taanila jäivät mieleen ikuisiksi ajoiksi. Miksi vuosikymmeniä jatkunut mainio Arto Nybergin ohjelma televisiosta lopetettiin?

Kotini sijaitsee digitaalisella katvealueella. Kuuntelen radiotakin reitittimen kautta, jota katolle asennettu antenni tukee. Luen ohjelmatarjonnan Ylen sivuilta. 

Olin hoomoelasena, kun sana ”radio” korvattiin anglismilla, sanalla ”podcast”. Mihin tämä outo muutos perustuu?

Miksi lähinnä rasittava kahden toimittajan keskinäinen höpöttely on yleistynyt lähes joka kanavalle? Miksi toimittajat haastattelevat toisiaan erityiskysymyksistä, eivät vastuullisia? 

Miksi radion ohjelmat, televisiosta puhumattakaan karnevalisoituvat? Miksi suuri osa suorista tv-ohjelmista ovat aikuisten leikkejä? 

Olemmeko me infantilisoituneet lopullisesti? Ovatko kuulijoiden määrä tai kulloisenkin hallintoneuvoston kärkkäys ja ankarat Ylen leikkaukset suurimmat ajurit? 

Tiedämmekö me kuulijat jo muka liikaa?

Eila Valtanen, 68-vuotias muinaisjäänne

Kuhmo, Timoniemi

Mussutus julkaistiin Kainuun Sanomien mielipiteissä 26.4.2025.

Ja palan painikkeeksi luonnollisesti Sleepy Sleepersin Metsäradio, ole hyvä: https://www.youtube.com/watch?v=blG59CKriOI  - Eerolle eli Sakari Eerolalle lämpimiä terveisiä

Kuvassa toinen muinaisjäänne, Maahisen uusin vaimo, joka syö vain hunajaa ja rakastaa uusia koruja, kuva Tonttulan Seitakiven sisältä, jossa piileksivät maahiset ja heidän elättinsä, maan alla. Tonttula on Levillä, Päivikki Palosaaren valtakunnassa, johon menneellä viikolla tutustuin opaskollega Esa Liukan, Joulupukin, ystävällisellä opastuksella

Saako vanhuudesta nauttia

 

Vanhuuden teema pursuaa esille kolumneissa, artikkeleissa, dokumenteissa. Eipä ihme, sillä länsimaat sekä itäiset keisarikunnat ja tsaarivaltiot vanhenevat käsiin. Lapsia syntyy liian vähän entisiin aikoihin tai ehkä jo aikansa eläneeseen kasvutavoitteeseen verrattuna.

Myönteisesti ajatellen ihmiskunta on saattanut oppia virheestään lisääntyä ja täyttää maa, koska luonnonvarat lopulta pienellä maapallollamme eivät riitä nykyiselle populaatiolle. Elämme yli luonnonvarojemme. 

Ankeiden aikojen kuten sotien päätyttyä ihmiset ovat yleensä lisääntyneet hillittömästi. On ajateltu, ettei lapsia enää tarvitse uhrata tykinruoaksi. Sotaisan Putinin hallinto koettaa nyt saada venäläisiä tekemään lapsukaisia. Suomessa muuttoliikkeen runtelemat kunnat ovat kehitelleet vauvalisiä, joiden hedelmät, vauvat, ovat kuitenkin jääneet vähäisiksi.

Suomessa meitä boomereita on lapsuudesta asti syyllistetty runsaudestamme. Osa ikätovereista kävi alakouluakin iltavuorossa ja nyt muodostamme vaihtuvien valtionvarainministerien kammoksuman kestävyysvajeen. Myöhempiä ikäluokkia taas on syyllistetty pienuudesta, siitä, etteivät mokomat älyä tai halua lisääntyä.

Suomessa lisääntymistä estellään juhlapuheitten suhteen ristiriitaisesti karsimalla synnytyssairaaloja, köyhien perheitten valtiolta saamia tukia, vaikeuttamalla naisparien hedelmällisyyshoitoja ja maahanmuuttoa sekä lietsomalla toivottomuutta. Ilmastonmuutos, kestävyysvaje tai ankeat maailmanlopun dystopiat, niukkuuden välttämättömyyden ylikorostaminen tuskin lisäävät vauvantekohaluja.

Erityisesti syyllistetään naisia. Naiset kun kantavat jos kantavat lapsia sydämensä alla ja elävät, mokomat, vielä toistaiseksi miehiä pidempään. Eiköhän heitetä juuri eletyn pääsiäisen kunniaksi syyllisyys mäkeen.

Syyllisyyteen tai kuolemanpelkoon käpertyminen ei ole paras tapa viettää viimeisiä vuosiaan. Ilahduin saksalaisen Emma-lehden vanhuuden erikoisnumerosta. Vanhat, ihanan itsetietoiset naiseläjät olivat höystäneet lehteä hyvillä hoksauksilla. 82-vuotias Elke Heidenreich, kirjallisuuskriitikko ja kirjailija murjaisi: ”Kuolema tule joka tapauksessa, se tietää, missä asumme. Pitääkö minun odotella sitä? No eeei.” Ja 71-vuotias näyttelijä ja ohjaaja Katharina Thalbach lausahti: ”Minusta ikääntyminen on hauskaa. Mikä onkaan vaihtoehto? Kuolla nuorena?”

Saako elämästä iloita, kun tulee vanhaksi tai ei tee syystä toisesta yhtään lasta? Saa! Ilo on elämän suurimpia tarkoituksia, eikä iloa kannata piilotella.  Minkäpä sille voi, jos on syntynyt 1940- tai 1950-luvulla tai viime vuosituhannen loppupuolella. Ei tarvitse tehdä lapsia tuottaakseen lisää tekijöitä ja kuluttajia. Saa iloita pitkästä iästä, kun sitä sattunut siunautumaan.

Jos kerran olemme jo kahdeksannen kerran maailman onnellisin kansa, eiköhän näytetä se toinen toisillemme. Nautitaan joka elämänvaiheesta.

 Iloista kevättä! Ja kevään iloksi Sir Elwoodin Hiljaiset Värit ja ehkä ihanin kevätbiisi ikinä: Neiti Kevät, ole hyvä: https://www.youtube.com/watch?v=Oyq7qwfmhVs

 

Lukijapuheenvuoro Veikko Huovinen -kirjailijaseuran vuosikokouksessa 5.4.2025

Veikko Huovinen 

nuorena, kuva

WSOY:n arkistosta

Hyvät Veikko Huovisen kirjojen ystävät, arvoisa puheenjohtaja,

oli helppo vastata myönteisesti, kun sain Matti-Jussilta pyynnön pitää lukijapuheenvuoro seuran vuosikokouksessa. Olen syvästi kiitollinen kirjailijalle, erityisesti hänen kirjoistaan ja hänen puolisolleen Hilkalle, koko Huovisen perheelle ja Huovis-seuralle virikkeistä ja hyvästä seurasta.

Samalla paikkaan laiminlyöntiäni. Suomalaisen kirjallisuuden seura keräsi Huovis-muistoja kirjailijan kuoleman jälkeen. Elin silloin hyvin hikisiä työvuosia. En ehtinyt kirjoittaa. Siksi tein muisteluksen nyt kirjallisena.

Olen tuiki tavallinen lukija, en kirjallisuuden tuntija, ja olen kotoisin Kainuu-nimisestä metsästä, lysmäpolvi taaplaaja. Mutta kirja on merkinnyt minulle aina paljon. Tunnustan nyt sortuvani minäilyyn, usein pilkkaamaani ilmiöön. Huovisen kirjoista nostan esille minulle tärkeimmät.

Kuinka kirjat ja eritoten Huovisen kirjat tulivat elämääni

Synnyin Hyrynsalmella. Varhaislapsuuteen kuuluu kirjoihin liittyvä mukava muisto. Kummisetäni, metsäteknikko Jorma Rautavesi luki minulle tavan takaa Suomen kansan satuja. Ne lumosivat pienen kuulijan. Kun kummi ei enää jaksanut lukea, hän tuumi, että nyt lupsautetaan ja lupsautti paksun kirjan kiinni niin, että ilmavirta kutitti kasvojani. Olin alle kolmivuotias.

Mieleen jäivät lapsuudesta Zdeněk Milerin Kuinka myyrä sai housut ja Inga Borgin Parrak, valkoinen poro. Porokirja sytytti kestävän rakkauden Lappiin, jossa työskentelin myöhemmin metsänhoitajana kuusitoista vuotta.

Lukemaan opin Puolangan kirkonkylän kansakoulussa. Pakkauduin kouluun vuosi ennen oikeaa oppivelvollisuusikää. Kävin keskustelemassa asian selväksi kansakoulun johtajaopettaja Eero Mettovaaran kanssa, joka hymy huulilla soi moisen ilon.

Koulu kiinnosti, koska siellä oppii lukemaan. Lainasin ensimmäiset lainani Puolangan kirjastolta. Luin mm Anna-kirjoja, mutta Tarzan-kirjat olivat mielestäni parhaita. En uhrannut ajatustakaan kolonialismille tai epäuskottaville eläinfaabeleille, koska viidakossa riekkuva villi ja vapaa elukoitten kaveri kerta kaikkiaan vei sydämeni. Isotätini Saima Leinonen luovutti minulle omat Joy Adamsonin Elsa- ja Pippa-kirjansa.

Veikko Huovisen kirjat tulivat tutuksi kotona. Myös isäni nimi oli Veikko, ja hän oli Huovisen ikä- ja ammattitoveri, metsänhoitaja. Molemmat olivat pienikokoisia pula- ja sota-ajan kainuulaisia ja tunsivat toisensa. Isä osti aina Huovisen kirjan sen ilmestyttyä. Lyhyitä erikoisia, little-juttuja muistan lukeneeni.

Lapin vuosieni jälkeen palasin metsään nimeltä Kainuu. Kodin löysin Sotkamosta Saaritieltä, läheltä Konstankujaa, jolla Hilkka ja Veikko Huovinen asuivat.

Kun kannoimme kirjalaatikkoja sisään, kysyi naapuri Elsa-Liisa Saajoranta, pidänkö lukemisesta ja kiinnostaisiko paikallinen lukupiiri, Sotkamon kirjallisuuskerho. Jo vain kiinnosti. Kävin koekyläilemässä silloisen vetäjän Ulla Valjuksen luona. Kerhon pitkäaikaisiin jäseniin kuului Hilkka Huovinen.

Sotkamon kirjallisuuskerho toimi lähes viisikymmentä vuotta. Olin nuorin jäsen, joten ymmärtänette, mihin kerho hiipui. Syksyisin kävimme aluksi Suvikkaassa, Jorma Suvikkaan mainiossa ravintolassa syömässä ja sovimme talven ohjelman. Kokoonnuimme kerran kuukaudessa jonkun jäsenen kotona, juotiin teet tai kahvit. Kukin vuorollaan esitteli Sotkamon kirjaston kaukolainana jäsenille toimittaman kirjan ja myös kirjailijan elämän. Keväällä oli runoilta, luettiin kunkin lempirunoilijan runoja.

Jäsenet koostuivat edistyksellisistä, minua sivistyneemmistä, pitkän elämäntyön tehneistä naisista kuten mm rehtori Aune Meriläinen ja saksan kielen lehtori Aune Tuikkala. Yllätyin usein keskustelujen säihkeestä ja naisten viisaista näkemyksistä. Kerho avarsi lukumakuani, innosti uusiin kirjailijoihin ja opetti, kuinka henkilökohtaisia lukukokemukset aina ovat. Kirja on kirjailijan puhetta lukijalle, ja lukijoiden ymmärrys ja kokemus vaihtelevat.

Huovisten kaunis koti Pirttijärven rannalla tuli tutuksi. Kun kokoonnuimme Huovisilla, herrasmieskirjailija kyllä auttoi palttoot yltämme, mutta vetäytyi nopeasti omiin oloihinsa. Takkeja riisuttaessa hän ehätti kyllä joka kerta päivittää tietonsa metsätalouden kuumista kysymyksistä. Huomasin kirjailijan seuraavan metsätaloutta tarkasti.

 

Pieni episodi kirjallisuuskerhon Huovisilla kokoontumisista sopinee kertoa. Muuan ahkera lukija tapasi lähettää Huoviselle postikortteja matkoiltaan allekirjoituksella Leevi Sytky. Matkat suuntautuivat kaikkialle maapallolla. Kerran Hilkka Huovinen toi luettavaksi hilpeän kortin. Leevi Sytky oli rantautunut Kyprokselle, kirjoitti elelevänsä siellä sisiliskona ja tiirailevansa kauniitten kyproslaisten naisten hameitten alle. Olivat osoittautuneet siveiksi.

Tapasin kirjailijan työn merkeissä tilaisuudessa, jossa esiteltiin Kainuun metsätaloutta yliopiston metsäopiskelijoille. Olivat saaneet seminaareja karttelevan Huovisen paikalle, kun eivät edellyttäneet esitelmää vaan kirjailija suostui haastateltavaksi.

Metsäylioppilaat kysyivät Huoviselta muun muassa, mikä Huovista eniten nykymetsätaloudessa kummastuttaa. Vastaus kuului: puhe monimuotoisuudesta. Maastosta voi paikantaa reheviä ja kuivia kangasmaita, lehtoja, kuivia kankaita, samaten soita, aavoja, nevoja, korpia, rämeitä. Huovinen ihmetteli, että miten tavallinen metsuri, motokuski, metsänhoitaja voisi luonnon monimuotoisuutta pohjoisboreaalisissa metsissään miksikään muuksi muuttaa. Kun Huoviselta kysyttiin, mikä hänen mielestään on onnellisin elämänmuoto Suomessa, hän vastasi uskovansa maalla elävän pieneläjän, suhteellisen omavaraisen ja vähään tyytyväisen olevan ehkä onnellisin. Viisaan kirjailijan mukaan nykyihmisillä ei ole aikaa olla onnellinen, kun on aina niin kiire.

Seuran kaksi alkuvuotta

Kainuun Eino Leino -seuran aktiivit, Esko Piippo ja Toini Blomqvist saivat Huoviselta luvan perustaa kirjailijaseuran. Toini Blomqvist oli kouluni rehtori, joka kannusti tyttöjä opiskelemaan luonnontieteitä. Oli tuuminut, että ”minun tytöistäni kyllä löytyy puheenjohtaja.” Hän ehdotti minua Huoviselle, ja kun toisemme tunsimme, Huovinen hyväksyi asian.

Seuran kahtena alkuvuonna piileskelevä kirjailija yllätti. Hän osallistui liki jokaiseen seuran järjestämään tilaisuuteen. Jäseniä oli alkuaikoina yli 400. Ennen jokaista johtokunnan kokousta soitin Kuhmon Timoniemeltä Sotkamoon ajaessa Huoviselle, ja kävimme läpi esillä olevia asioita. Puhelu kesti aina sen reilut 70 kilometriä, mitä ajo Kuhmon korvesta Sotkamon keskustaan menee.

Huovisen toive oli, etteivät hänen kirjansa pölyttyisi hyllyissä. Siispä seura yllytti jäseniä perustamaan Huovis-henkisiä lukupiirejä kirjastoille. Yksi toimikin jo valmiiksi Tampereella, ja kuusi uutta perustettiin. Kerran kirjailija tupsahti Kuhmon kirjastolle lukupiiriin. Kuhmossa lukukokemusten jakaminen yhteisessä kirjaston lukupiirissä on jatkunut.

Riemukas Huovisen kustannustoimittajan  silloin vielä WSOY:n Touko Siltalan järjestämä lukijatapaaminen Oulussa jäi mieleen. Noukin Veikon kyytiin Konstankujalta nautittuamme Hilkka-rouvan maukkaan lounaan ja ajelimme Ouluun tapaamiseen. Veikko kertoi lääkärin hillinneen hänen tupakoimistaan, mutta matkoja ei lasketa. Siispä minäkin ostin pikkusikaareja, ja pysähdyimme ajomatkan aikana usein pössyttelemään linja-autopysäkeille. Keskustelimme autoista, Huovinen piti leveärenkaisesta farmaristani, Nissan Primerasta. Pohti farmarin hankintaa perikunnan iloksi. Keskustelimme nykyajan muotitermeistä, jotka Huovisen mielestä jo muistuttivat vanhasta DDR:stä outoine lyhenteineen. Kuten tunnettua, urheilu kiinnosti kirjailijaa, hän tunsi tarkkaan pesäpallotilastot, vaikken häntä koskaan pesäpallostadionilla tavannut. Oli varsin hauska meno- ja paluumatka.

Oulun kirjaston Pakkala-salilla olivat Huovisen ja Touko Siltalan lisäksi kirjailijoista paikalla mm Kari Hotakainen, Tuomas Kyrö, Roman Schatz ja Joni Skiftesvik. Yleisöä pakkautui sali täyteen. ”Ensi kerralla taitavat tulla jonottomaan makuupussien kanssa,” veisteli Veikko. Arvelen Huovisen olleen suurin vetonaula.

Tilaisuuden jälkeen Touko Siltala tuumi, että nyt minä, tunnettujen kirjailijoiden seuraan ensimmäisen kerran päässyt lukija, opin kohta, että kustantajan tehtävänä on kustantaa. Menimme siis värikkään köörin kanssa oululaiseen ravitsemusliikkeeseen, söimme ja paransimme maailmaa. Oulusta lähtiessä kävimme hakemassa tuliaiset Oulun silloin hyvästä kauppahallista, kalaa pääasiassa.

Huovisen kirjoille kotonani on oma hylly

Aikuisiän Huovis-lukukokemuksista Puukansan tarina ja Pojan kuolema nousivat minulle tärkeiksi. Pojan kuoleman ruukaan lukea aina kun joku minulle tärkeä kuolee. Kirjan lämmin isänrakkaus on ylittämätön. Jos arki tympii, luen lyhyitä erikoisia. Kyllä Öllerijaurin suuri kuikka nostaa mielialaa poikkeuksetta, Jutta Grahnin aviomiehen tai oravanmetsästäjän persoonasta puhumattakaan.

Puukansan tarinaa käytettiin jopa oppikirjana metsäalan oppilaitoksissa. Huovinen piti sitä yhtenä tärkeimmistä teoksistaan. Kehotan kaikkia, myös pohjoisten metsien luonnolliseen dynamiikkaan perehtymättömiä lukemaan kirjan. Antaa eväitä nykyiseen outoon metsäkeskusteluilmapiiriin. Skandinavian metsät ja täällä harjoitettu kestävä metsätalous ovat ratkaisu ilmastonmuutokseen, ei maapallon ekologista tasapainoa horjuttava elinkeino. Tropiikin piittaamattomat riistohakkuut ovat eri asia.

Minulle Huovinen oli sillanrakentaja eri yhteiskuntaluokkien, työntekijöiden ja pomojen, ja myös ihmisen ja luonnon välillä. Huovinen loi mm pieneläjistä kadehdittavan laaja-alaisia ja mielikuvituksekkaita älykköjä ja kuvaili hellän ironisesti herrojen typeryyksiä, kuten Kasinomies Tom, pankinjohtajat ja diktaattorit.

Kuinka kauniisti Huovinen kuvasikaan Konsta Pylkkäsen luontosuhdetta ja viimeisiä päiviä kirjassaan Konsta etsii kortteeria: ”Konsta odotti hetkeä, jolloin jättiläishaavassa ja nuoressa haavikossa olisi taas lehti. Silloin hän istuisi aamuisin ja iltaisin vanhalla kannolla haapapuun alla. Hän koettaisi ymmärtää mitä lipisevällä haavanlehdistöllä on sanomista. – Silloin hän muistelisi kaikkia päiviään Pohjoisen saloilla.” Tämä hellyttävä kuvaus päätyi Huovisen kuolinilmoitukseen.

Vaatimattomuudessaan Huovinen oli todellinen kainuulainen. Joskus hän huokaisi minulle, etteipä häntä kunta ole paljon muistanut. Kysyin asiaa silloiselta Sotkamon sivistyspalvelujen päälliköltä Tuula Jakoselta, joka myös huokaisi: on yritetty, mutta ei ole moni aloite kelvannut. Konstankuja saatiin kadunnimeksi ja Nina Ternon Havukka-ahon ajattelija -patsas pystytettiin Sotkamon Hirvenniemen puistikkoon syyskuussa 1989. Siitäkin Huovinen toivoi, että patsas omistetaan hänen tuotannolleen, ei hänelle henkilönä. Samaten Heinämäkeen pystytetty Huovis-näreikkö omistettiin myös hänen isälleen ja sedälleen, jotka niin ikään olivat metsänhoitajia. Metsäpolun Huovisen laatimat tekstit hykerryttävät: ympäröiviä metsiä tulee käsitellä kulloinkin voimassa olevien metsänkäsittelyohjeitten mukaan.

Vaatimattomuudesta jäi mieleen myös se, etten muista Huovisen koskaan käyttäneen hänelle myönnettyjä kunniatohtorin ja professorin arvonimiä.

Vaatimattoman kainuulaisen lähdön ajat

Havukka-ahon ajattelijan uuden elokuvaversion kuvausten aikoihin Huovinen sairastui vakavasti. Hän ehti kuitenkin käydä kuvauksissa ja transponoida havukkalaiskuvaukseen lauseen viimeisestä Konsta-kirjasta. Tutkijoiden anatomian kirjaa selatessaan Konsta tuumi ihmishengen asuvan resusessa pesässä.

Syksyllä 2009 Hilkka Huovisen luona käydessäni hän pyysi minua käymään katsomassa sairasta kirjailijaa Sotkamon terveyskeskuksessa. ”Saattaa piristyä,” Hilkka tuumi. Vein mielenvirkistykseksi pienen porsliinijäneksen, koska mehtuuaika oli parhaimmilllan. Kerroin kirjailijalle, että uusi kokonainen versio Havukka-ahon ajattelijasta valmistuu pian, johon Veikko tuumi, ettei hän sitä enää ehdi nähdä. Oli oikeassa: kirjailijalle kiirehditty versio valmistui päivä kuoleman jälkeen. Soitin tuottaja Marko Röhrille heti kun kuolinviestin sain, ja Röhr ilmaisi surunsa ja harminsa päivän viiveestä. 

Huovinen menehtyi 4. lokakuuta 2009, vaikeaan sairauteen mutta ei mielestäni sen murtamana. Eli hyvän elämän ja hyvän vanhuuden perheensä kanssa, tuotti työllään iloa jo useille lukijapolville ja asuu pysyvästi hänet tai hänen kirjansa tunteneiden sydämessä. 

Siunaustilaisuus oli kaunis ja lämmin hengeltään. Huovisen kuolema merkitsi kirjailijaseuran intensiivisen alun päättymistä elämässäni.

Kainuulainen ei halua olla esillä, mutta haluaa kyllä saada aikaan jotakin. Toivon ja uskon, että lukijoiden kiitollisuutta elämäntyöstään Veikko Huovinen sai kokea viimeisinä vuosinaan mukavina tilaisuuksina ja lukemisinnon syttymisinä.

Ideoita juhlavuodelle (näin toimintasuunnitelman 2025 vasta kokouksessa, ja ideat olivat jo siellä) 

Huovisen satavuotisjuhlavuodelle esitän kaikille seuran jäsenille kaksi ideaa, joista toinen on kotoisin seuran alkuajoilta. Kun Huovinen kuoli, pidimme Kuhmon Huovis-lukupiirin voimin Kuhmon kirjastolla lukutilaisuuden hänen muistokseen. Jäsenet lukivat lempikohtiaan Huovisen kirjoista. Se oli kunnianosoitus kirjailijan elämäntyölle. Voisiko Huovisen julkisia lukutilaisuuksia järjestää jäsenten voimin kirjastoilla lisää 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi?

Toinen idea on vaativampi. Suomessa keskustellaan juuri nyt vanhusten hoidosta. Olen käynyt tuttuja katsomassa hoivakodeissa. Toivottiin ääneen lukemista. Myös muistisairas muistaa vanhoja asioita. Moni kuuluu huonosti liikkuviin, mutta henkisesti hyväkuntoisiin. Päivät tuppaavat olemaan pitkiä. Luin Rovaniemellä Bakulaista pahlavaa, ja parasta tuokiossa olivat Huovisen juttujen synnyttämät porinat.

Entäpä jos Huovis-seura aktiivisena toimijana kantaisi kortensa kekoon ja ilahduttaisi, kunkin jäsenen kotipaikkakunnalla, hoivakotiin päätyneiden arkea lukemalla ääneen. Uskon hoivakotien suhtautuvan asiaan lämpimästi. Kortteerinsa löytäneet Konstan hengenheimolaiset ilahtuisivat.

Onnen pipanoita

Onni tuntuu kiinnostavan meitä, seitsemän kertaa maailman onnellisimmaksi haastatellun maan asukkaita.

Postikorttikuva pihalta

Tiedän olevani onnenmyyrä elettyäni 68 vuotta rauhallisessa, elintasoa nostavassa Suomessa, saatuani lähes ilmaisen koulutuksen ja julkisen hammashoidon lapsena, joten pohdintani ovat maapallon eliitin jäsenen pohdintoja. Myös lapseni saivat elää turvallisen lapsuuden.

Mikä tuottaisi onnea vuonna 2025. Suurimmalla osalla suomalaisista asiat ovat kohtalaisen hyvin. Onnea nakertavat tuloerot tosin kasvavat, ja köyhimmät ovat leikkausten takia tiukoilla.

Kulttuuri möyhii mukavasti tunteita. Musiikki kuvaa joskus asioita, sanoittakin, joita emme osaa pukea sanoiksi. Musiikista, kirjoista, teatterista moni louhii onnen pipanoita.

Maailman muutokset ahdistavat. Sotauutiset ja ilmastonmuutos painavat etenkin nuorten mieltä alamaihin. Ilmastonmuutos etenee täällä pohjoisessa jopa kaksi tai kolme kertaa nopeammin kuin Keski-Euroopassa. Metsänraja nousee, eteläiset linnut lisääntyvät, pohjoiset häviävät kisaa. Kettu työnsi naalin sukupuuton partaalle. Tosin naalit ovat Islannissa lainsuojattomia, kun tappavat kaikkialla laiduntavia lampaita. - Mutta paljon on tehtävissä, ja Suomi on ollut reipas, päästöjä on vähennetty 40 % muutamassa vuosikymmenessä. Yksittäinen ihminen ei paljon voi, voi vähentää kulutusta, olla ostamatta kaikkea mitä tyrkytetään. Valtiot ja teknologian kehittäminen ovat tärkeimpiä tekijöitä muutoksen hidastamisessa. Olen optimisti: mitä teknologia on tuottanut haittaa, sen insinöörit osaavat myös korjata. Jos on tahtoa.

 

Kun äitini kuoli, Nunna Kristoduli toivotti kauniisti: saattakoon Luoja äitisi kaikenpuoliseen tyytyväisyyden tilaan. Jo elämänkin aikana voi jakaa rauhaa ja hyvää mieltä ja tyytyväisyyttä ympärilleen.

Kun ihmisen mieli rauhoittuu, moni lähimmäinen hänen ympärillään rauhoittuu. Arvelen uskontojen käyttämän pelastuksen termin tarkoittavan myös tyyneyttä, suotuisaa mielen laatua, pelastumista levottomuudelta, pahoilta ajatuksilta.

Jotkut ihmiset ovat lähipiirinsä, naapurustonsa, työpaikkansa, järjestönsä tukipilareita. Auttavat pyytämättä, säteilevät kiltteyttä, hymyä, jaksavat kuunnella. Se tekee heistä kaiketi onnellisia. Toisia auttamalla saavuttaa syvimmän onnen sitä tavoittelematta. Tuntemieni arkisen rauhan lähettiläiden en muista pimahdelleen, ainakaan selityksettä.

Eletään kevättä, suuren paaston aikaa. Jumalanpalvelusten hiljaisuus, meditatiivisuus merkitsee monille paljon. LongPlayn kulttuurikirjeestä jäi mieleen lause ajastamme: " Loputon määrä pieniä häiriöitä riittää – mitä tahansa, ettei omien ajatustensa kanssa tarvitse jäädä yksin." Nykyaika ruokkii ihmisiä jatkuvilla impulsseilla ja sisimmän kohtaaminen, omat ajatukset painetaan alas. Kuhmolainen taiteilija ja puutarhuri Urho Kähkönen teki havainnon vuosinaan Hietaniemen hautausmaan puutarhurina. Kähkösen mukaan kaikki hautausmaalle töihin tulleet eivät kestäneet hautausmaan hiljaisuutta ja yksin työskentelyä, omia ajatuksiaan, vaan ottivat varsin pian loparit.

Saksan kielen mainio maisteri, Kajaanin Tyttölyseon Jukka Mäkelä istutti nuoriin mieliin keskieurooppalaisen kirjallisuuden kunnioituksen. Kökkö käännökseni Bertolt Brechtin laulunpätkästä menee näin:

Aja vaan takaa onnea,

ei kannata liikaa riehua.

Kaikki ravaavat onnen perässä,

onni taitaa takana liehua.

 

Iloksesi suomenruotsalaista musiikkia, kun kerran ruotsalaiset lähettävät KAJ:n Euroviisuihin. Areenalla on muuten mainio tallenne sarjassa Nästan unplugged ao pojista, tykkäsin kovasti heidän hullusta huumoristaan. Lempeä ja kunnioittava pelleily omalla taustallaan kun vain vie mennessään. Kauan eläköön ihana suomenruotsalainen vähemmistömme! - Tässä soi tosin Månskenbonden, ja Jag åker båt. 

https://www.youtube.com/watch?v=JQcXhNAtszo

JK: viikko tämän julkaisun jälkeen Suomi nimettiin jo kahdeksannen kerran maailman onnellisimmaksi kansakunnaksi. Ka, mikäpä tässä: kevätaurinko tillittää paistaa, pakkasta on -7 eikä ole mihinkään kiire. 

Uusia voimia osaajapulaan

Matkailjoita Rovaniemen
Pajakylän Kotahovissa
28.2.2025

 Nykyinen väestörakenne ei riitä turvaamaan nykyisiä palveluja missään päin Suomea. ”Suomi on sulkeutunut, vetäytynyt.” tuumi Risto Murto luovuttaessaan kasvutyöryhmänsä raporttia valtioneuvostolle (HS 1.3.2025)

Kun valtionvarainministeri Purra väitti Rovaniemellä vieraillessaan Lapin pienten lukioiden kikkailevan ulkomaalaisilla opiskelijoilla, Lapissa älähtivät sekä kuntien kouluttajat että yrittäjät. Lapin BKT kasvaa, eivätkä osaajapulaan riitä Lapin nuoret.

Tarvitaan ymmärrystä kansainvälisyydestä.

Jos halutaan työpaikkojen lisääntyvän, se edellyttää uusia ihmisiä, myös maahanmuuttajia. Vaikka työttömyyttä on, kenestä tahansa ei voi vääntää mitä tahansa ammattilaista.  

Harmaannumme isänmaan joka nurkalta. Ulkomailta tulleiden opiskelijoiden soisi tavastuvan, oppivan suomen, jäävän pysyviksi asukkaiksi.

Maapallo on epätasainen asujamistoltaan. Eurooppa vanhenee, nuorta voimaa kasvaa Afrikassa ja Aasian maissa. Sodat ja ilmastonmuutos ajavat ihmisiä liikkeelle. Miten olemme valmistautuneet uusiin kansainvaelluksiin. Eipä kovin mallikkaasti.

Kuhmo voisi olla Kainuun kunnista kansainvälisin. Yhteinen raja Venäjän kanssa on 120 kilometriä pitkä. Kuhmossa asunee toista sataa venäläistä. Kunhan tuhoisa sota Ukrainassa saadaan päättymään, kunhan venäläiset lakkaavat pelkäämästä omaa hallintoaan, vuosisatojen yhteydet rajan taakse palautuvat. Vai pitäisikö vaihtaa konjunktio: jos lakkaavat pelkäämästä, jos sota loppuu eikä uusia tule. – Anteeksi maailman elefantit: Amerikassakin liehuu presidenttinä mies, joka on norsu porsliinikaupassa. Ilmeisesti sikaili Moskovassa kunnolla v.1987, kun nuolee nykytsaarin saappaita.

Toivo on tärkeä. Mihin katosi toivo ministerien, johtajien, omista puheistamme? Kuka puhuu enää toivon johtamisesta?

Kainuun rajavartioston uusi päällikkö Marko Saareks tuumi viisaasti asioiden voivan parantua.  ”Venäläisillä on myös halu pitää yllä yhteyttä ja yhteistyötä. Se on myös heidän intresseissään, että [rajajärjestyssopimuksen] valtiosopimusta ja siinä sovittuja yhteistyömuotoja noudatetaan.” (KS 23.2.2025)

Kukaan järkevä ihminen, ei venäläinenkään, kannata sotimista. Kansalaiset rajan tuolla puolen eivät ole saaneet oikeaa tietoa Ukrainan sodasta, Butšan ja Mariupolin kauhuista. Tai jos ovat saaneet, pelkäävät puhua asiasta julkisesti. Ovat menettäneet 165 000 nuorta miestä hallinnon sotimisinnon takia.

Toivon, että osassa suomalaisia ilmenevä muukalaisvihamielisyys lientyisi. Toivon, ettemme sortuisi ryssävihaan, vaikka Venäjän hallinnon tekoja ei voi mitenkään hyväksyä. Yltiökansallismielisen järjestön edustaja kertoi televisiossa nationalistisen liikkeen olevan Suomessa suurempi kuin koskaan, Suojelupoliisi varoittaa nuorten radikalisoitumisesta (MOT 24.2.2025).

Oman paikkakunnan lukio siirtää tärkeiden nuorten lähtöä paikkakunnalta kolmella vuodella. Moni palaa osaajapulaa korjaamaan ammatin hankittuaan. Suomen pieneneviä ikäluokkia paikkaisivat Venäjältä ja myös toisista maista tulevat tulevaisuuden toivot.

Kultakurkku Roberta Flack läks hiljan taivaallisiin laulukööreihin, hänen muistokseen soikoon The first time I ever saw your face: https://www.youtube.com/watch?v=d8_fLu2yrP4

Rauhan puolesta

The Spanish Castle, muikea blues-bändi
soitti Gary Moorea Rovaniemen 
Korundissa 15.2.2025. 

Kiitollisuus omasta rauhallisesta kotimaasta täyttää mieleni. Onhan Suomessa ongelmia, mutta niitä ratkotaan yhdessä, avoimesti myös eri mieltä ollen.

Vanhempani lisäksi minua kasvattivat isovanhempani ja 12 vuoden iässä elämääni tulleet saksalaiset vanhempani. Niin ajattelen Christasta ja Georgista, jotka ystävällisesti majoittivat kesäviikoiksi vain kaksi vuotta saksaa koulussa lukeneen näsäviisaan ja tohtivat lähettää oman suloisen Gabriele-tyttönsä meille vastavierailulle. Koin saavani eväitä elämään Saksassa, pahisvaltioksi nimetyssä. Yhteys jatkuu.

Isovanhempani tunsivat köyhyyden. Kaikki neljä olivat kokeneet Venäjän vallan, sisällissodan ja kolme heistä myös maailmansodan. Isänisäni kuoli vain 37-vuotiaana lentävään keuhkotautiin, tuberkuloosiin, ja äidinäitini menehtyi 39-vuotiaana yksivuotias lapsi, tätini, sylissään Iisalmen pommituksissa talvisodan aikana. Leskeksi jäänyt isän äiti oli yltiöisänmaallinen nainen, nimeltään Rauha. Kertoi naureskellen, että koulussa aina joku vähän hieroi hänen olkapäitään, kun historian oppitunnilla puhuttiin rauhan hieromisesta. Äidinpuolen mummoni korvannut sisarensa oli rehevä elämää nähnyt savolainen. Ukkini, äidinisäni, oli innokas metsästäjä ja luonnonystävä, joka osoitti rakkauttaan avoimesti sekä luontoa että meitä lapsenlapsiaan kohtaan.

Isäni oli sotaveteraani, äitini sotaorpo. He toivoivat lapsilleen hyvää. Äiti opetti, että naisella pitää olla oma työ ja oma palkka. Toki otattelin heidän kanssaan, olen aina ollut itsepäinen pöhkö, joka osaa ottaa harha-askeleita. Omat typerehtämiset ovat saaneet välttelemään virheettömiä ihmisiä, joiden harmeja ovat toiset ihmiset tai olosuhteet, jotka eivät jaksa antaa anteeksi toisille ihmisille.

”Jos elämä ei suju, aina voi tulla äitille kahvinkokiksi.” tuumi äitini, ja mikäpä olikaan lohdullisempaa. Suurin piirtein saman viestin koetin antaa omilleni, kun heidät iloisesti heitin maailmalle, kun saivat ylioppilaslakin kouraansa. ”Jokaisen pitää löytää oma vakaumuksensa,” opetti kokoomukselainen isäni.

Myös kirjat, elokuvat ja musiikki kasvattavat. Kouluaikoina kerkesin lukea paljon. Koulukortteerissa v.1896 syntyneen Rauha-mummun luona ei ollut paljon tekemistä, asuttiin pienessä Kajaanin kaupungissa. Kirjat kertoivat maailmasta, josta minulla ei ollut kokemusta.

Suomessa hoetaan usein sitä, että uskonto on yksityisasia. Kun maailmanmenoa seuraa, huomaa väitteen vääräksi. Kasvattajana monelle ikätoverille toimi myös kirkko, jonka kirkkoisien kuten piispaksi edenneen Wille Riekkisen älyn ja vapaamielisyyden oivalsin vasta myöhemmin törmättyäni tiukempiin näkemyksiin.

Opin aiemmilta polvilta, että kaikki työ on arvokasta, että ihmisiä pitää aina kunnioittaa ja ylipäätänsä koettaa tehdä parhaansa, sen minkä pystyy.  Luoja ei laiskoja elätä. ”Das Leben besteht aus Kleinigkeiten, und die Kleinigkeiten sind wichtig[1]”, tuumi Saksan papani Georg.  Elämä on elämisen tarkoitus.

Kristinuskon perusviesti on hyvä, vaikka osaavathan kirkotkin tehdä tyhmyyksiä. Tärkein viesti on armo: ei saa sulkea silmiään toisten koettelemuksilta. Heikommin toimeentulevia pitää auttaa käytännössä ja myös verovaroilla. Opin demokratian arvon, omat lapsenikin koetin kasvattaa äänestäjiksi, sillä molemmat isoisänsä kärsivät itsenäisyyden takia hyvin nuorina kuolemanpelkoa rintamalla ja taistelivat meille itsenäisyyden.

Olen kiitollinen kasvun vuosista ja aikuisiästä ilman sotaa. Olen kiitollinen koulutuksesta, työstä, terveydenhuollosta, sisaruksista, ystävistä, nyt jo toisesta kunnollisesta elämänkumppanista, kolmesta lapsesta.

Vanhennuttuani olen ruvennut vierastamaan omaa aikaamme, ulkonäkökeskeisyyttä, pinnallista onnen perässä juoksemista, joka toki ei koske kaikkien asenteita. Vierastan sosiaalista mediaa, arvojen jyrkentymistä, polarisaatiota. Kovuutta, ilkeyttä, myös pään pensaaseen tuikkaamista, joka ehkä ilmentää huonoa stressinsietokykyä, mihin esivanhemmillamme ei ollut varaa. Kärsivät toki myös sen seurauksista.

Eniten inhoan sotaa. Mikä maailman johtajia oikein riivaa. Miksi ahnehtia uusia alueita, rikkauksia. Miksi tuhlata aina rajallisia voimavaroja sotakoneistoihin, tappamiseen, luonnon tuhoamiseen.  Kun tätä tehdään yhä Jumalan nimeen, ei voi muuta kuin parahtaa: eivätkö he edes osaa hävetä. Eikö maapallon asukkailla olisi todellisia ongelmia, köyhyys, osattomuus, epäoikeudenmukaisuus, ilmastonmuutos.

Samalla olen kiitollinen Suomen puolustusvoimista, älykkäistä ammattisotilaistamme ja asevelvollisuudesta.

Onni lienee yliarvostettua, ylitavoiteltua. Rauha ei. Minulle onnen tärkein tekijä on rauha. Onnea on hiljainen luonto ympärilläni, arki, krempoista huolimatta kohtalainen terveys, lempeä aviomies, puheliaat aikuiset lapseni.

Vai mitäpä Sinä mietit.

---

[1] Elämä koostuu pikkuasioista, ja pikkuasiat ovat tärkeitä.

Reippauspalkinnoksi Gary Moorea, kauan eläköön kulttuuri, joka ei ole ylellisyyttä: https://www.youtube.com/watch?v=VtkM4d8zqQg

Puhutaan elämää hyväksi

Elelemme sapelinkalistelijoiden kulta-aikaa. Eduskuntaan äänestettiin entisiä ammattisotilaita parlamentaarikoiksi. Sotapuheen määrä kasvaa, pidetään varautumisiltoja eikä moinen ole ihme. Iso naapurimme Venäjä haaveilee nykyhallintonsa voimin suuruuden ajasta ja lähti liikkeelle sotakoneillaan. Menestys ei ollut tosin sitä, mitä kuvittelivat.

Uuden Pohjois-Amerikan presidentin pseudoulkopolittiiset heitot milloin mistäkin olivat vähällä onnistua peittämään USA;n hallinnon vallankaappauksen, jota suomalaiseen virkakulttuuriin tottuneen on mahdotonta ymmärtää.

Mitäpä tässä korven asukki voi muuta kuin ihmetellä. Vai voiko.

Maailmanpolitiikassa on myös ilonaiheita. Tuomarit pysäyttivät kasvottomien nörttien hyökkäyksen USA:n valtion tietohallintoon. Gazaan syntyi kivun kautta tulitauko. Rauha Ukrainassa lienee lähestymässä.

Drooneja ei torjuta puheilla eikä kaapeleitten katkojia myönteisillä kommenteilla.

Arvostan Suomen puolustusvoimia. Työssäni tapasin sekä Puolustusvoimien että Rajavartioston johtoa, ja ilo on tuntea myös heitä heidän ja oman työuran jälkeen. Meillä on geeneissä ymmärrys oman kielemme ja kulttuurimme säilyttämisen tärkeydestä. Se onnistuu 105 vuoden kokemuksella parhaiten itsenäisessä maassa.  

Ilahduin Helsingin Sanomien iloisesta artikkelista ex-nyrkkeilijä Eva Wahlströmistä. Älykkään naisen maailma kuplii uusia ajatuksia, ja kun ahdistaa, hän soittaa entiselle valmentajalleen Risto Meroselle. ”Jos epäilen itseäni, soitan Ripalle, hän puhuu elämää hyväksi, luo sellaisia tulevaisuudennäkymiä, mihin en välillä itse usko. Puhelun jälkeen asiat ovat taas kirkkaita.” (HS 9.2.2025)

Ihmiskunta osaa ottaa edistysaskeleita. Nyt tosin jotkut askellukset näyttävät lähinnä ihmiskunnan sotkeutumiselta omiin sukkahousuihinsa tai talvikalsareihinsa, kompuroinnilta. Tai peräti taka-askeleelta, jota ei kotimainenkaan polarisoitunut populismi tue.

Mikä olisi se vanha valmentaja, jolle soittaa, kun maailman meno tuntuu käsittämättömältä. Vai voisiko meistä jokainen hetkeksi hypätä vanhaksi valmentajaksi, nähdä iloa ja toivoa ja rakentaa hyvää ajatuksissaan suttaavalle lähimmäiselle ja lähiympäristölle.

Olisiko apua filosofiasta tai peräti länsimaisten arvojen perustasta, kristinuskosta. Mitäpä Sinä mietit?

Tämä tarina ilmestyy vain blogissa, jaan näitä nyt vain Sinulle ja muutamalle muulle. En kehtaa pinnistellä lehtitöitä. 

Tämä täti rakastaa sekä nuoria kapinallisia ja vanhoja sotilaita ja vanhoja mestareita, Sleepy Sleepersiä ja Kauko Röyhkää ja Hildegard Knefiä, Clara Schumannia, Franz Schubertia ja Lucie Horschia, puhumattakaan ensi kesän Kuhmon kamarimusiikkiin tulevista Paavali Jumppasesta ja Priya Mitchellistä.

Vanha lempparini Kollaa kestää ilahduttakoon muulla kuin sapelinkalistelulla, olkaa hyvä: https://www.youtube.com/watch?v=al25nHa7sOs

Ja jos korvasi eivät kestä Kollaata vaikka se kestäisi, soittakoon iloksesi nokkahuiluvirtuoosi Lucie Horsch ja Bach lokakuulta 2024: https://www.youtube.com/watch?v=LJyl2D16PZY

Tunnistaisitko molemmat työt Reidar Särestöniemen taiteeksi? Yllä miehen kuva Venäläinen opiskelijatyttö (Juutalainen nainen, 1958) miehen Leningradin opiskeluajoilta, jonka jälkeen hän erosi taiteilijayhteisö Kiilasta ja luopui isänperintönä tulleesta kommunismista. Alla Sikiövesi (1969). Liekö nähnyt ainakin eläimen keskenmenon, en tiedä nimen alkuperää.

Tämän mielenkiintoisen taiteentekijän syntymästä on kulunut 100 vuotta. Jos juhlallisuudet kiinnostavat, käy sivuilla https://www.reidar100.fi/  Kävin Korundin Reidar-opastuksessa Rovaniemellä. Vaikken Särestöniemi-fani olekaan, taiteilijoiden elämän ymmärtäminen lisännee myös kuulijoiden ymmärrystä.

Monissa töissään näkyy yksinäisyys ja seksuaalivähemmistöjen kova kohtalo. Rikos moinen inhimillinen ominaisuus lakkasi olemasta vasta vuonna 1971, sairausluokituksista se poistettiin v.1981. 

 

Olisiko puurakentamisen edistäminen älykkäämpää kuin lentoliikenteen vastustaminen

 

Kuhmon Tuupalan puukoulun auditorio

Kiitos Laura Läspän lentopäästökolumnista 16.1.2025 (KS). Problematisoin hieman aihetta. 

Kasvihuonekaasut maapallon ilmaston muuttajana ovat todellinen ilmiö. Pohjoiseen saattaa vaikuttaa eniten jäätiköiden sulaminen, joka ei ole enää pysäytettävissä. Golf-virta on hitaimmillaan 1600 vuoteen. Mikäli merivirtojen suunnat radikaalisti muuttuvat, pohjoinen voi myös jäähtyä.

Ylettömät päästöt ovat 90-prosenttisesti kotoisin kivihiilen, öljyn ja maakaasun käytöstä. Loppu tulee pääosin tropiikin metsien hävittämisestä mm rehutuotannon takia. Lentoliikenteen osuus on 2 %, laivaliikenteen 7 % ja maantieliikenteen 20 – 30 %. 

Päästötilastojen kuningas on Kiina (28 %), kakkosena tulee USA (15 %), Euroopan maiden yhteenlaskettu osuus on 9 %, pistesijoille yltävät Intia (7 %) ja Venäjä (5 %). Suomen osuus on 1,5 promillea.

Luonto katoaa, kun rakennetaan, peitetään maa asfaltilla ja kivirakennuksilla kasvavan väestön tarpeisiin. En vähättele mitään päästöjen pienentämistavoitetta, sillä kokemukset kompensaatioista ovat olemattomia, lähes jesuittojen uskomusten tasoa: kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa. 

Sitran vertailun mukaan puurakentamisen päästöt ovat kolmanneksen pienemmät kuin betonirakentamisessa. Sementin valmistus aiheuttaa suurimman osuuden ihmisen aiheuttamista hiilidioksipäästöistä, arviolta 5-10 %.

Kuhmolaisen CrossLamin, puuelementtituottajan toimitusjohtaja kertoi viime kesänä, että yli puolet heidän tuotannostaan menee lappilaisille matkailurakentamisen työmaille. Lappiin ihmiset saapuvat pääsääntöisesti lentämällä. 

Nyt ylivaluntaa Lapin matkailubuumista on havaittavissa Kainuussakin. Jos lentäminen lopetettaisiin kokonaan, matkailu sakkaisi ja sen kerrannaisvaikutukset tuntuisivat koko maassa. 

Voisiko aitoa kompensaatiota syntyä älykkäästä rakentamisesta, puurakentamista? Olisiko puurakentamisen edistäminen globaalisti älykkäämpää kuin lentämisen vastustaminen?

Eila Valtanen, metsänhoitaja

Julkaistiin Kainuun Sanomien mielipidepalstalla 18.1.2025. Puuta ennen muuta, eikö vaan. Mistäpä se puihin jo lapsuudessa rakastunut muuta voisi tykätä. Kevennykseksi tietenkin Hyytiälän Pelimannnit ja Äänisen yö, metsänhoitajanplanttujen lempilauluja

https://www.youtube.com/watch?v=H7WXVaOpINY&list=PLdphn4rSL2yBTvyDCf5OcTwMJFX8upj3w&index=11

On iloisia päiviä, on surullisia päiviä (ystäväni muistolle)

 

Tiesinhän minä:

Tälle tielle tulisi

lopulta lähtö.

Mutta eilen en tiennyt,

että lähtisin tänään. (Narihira)

Tämä Tuomas Anhavan kääntämä haiku nuoruuden ajoilta pullahti pyytämättä mieleen, kun kuulin ystäväni saattohoidon alkamisesta. Olin tiennyt vakavasta sairaudestaan, hän oli ja omaisensa olivat, ystävänsäkin, osanneet valmistautua vääjäämättömään. Silti uutinen rouhi kuin hiekkapaperi tai terävä kirves tai polttava nuoli sydäntäni, mieltäni. En voi edes aavistella tyttärien kipua. Ehkä kuitenkin jotakin siitä voimme jakaa.

Olin havainnut hänen hiipumisensa vuosien saatossa, ensin puhelujen ja tapaamisten vähenemisenä, seurannut arkisten taitojen ruostumista, kognitiiviset kyvyt, liikkuminen, puhe rapautuivat vuosi vuodelta, kuukausi kuukaudelta, viikko viikolta. Muisti ja terävä äly säilyivät, näin sen katseestaan, lämpimästä, tunteellisesta vielä vuoteenomana ollessaan. Jokainen tapaaminen jää mieleeni, hänen ilonsa ja liikutuksensa. Niiden nostamat kyyneleet.

Joidenkin ihmisten kanssa syntyy molemminpuolinen syvällinen yhteys, ystävyys, sytyttämättä, pyytämättä. Olen syvästi kiitollinen siitä, että sain olla ystävänsä.

Ystävyys kesti vuosikymmeniä, en käy sitä yksityiskohtaisesti kuvaamaan. Olemme, olimme molemmat germanofiilejä, mielestämme myös välistä hauskempia kuin pussillinen apinoita, ja jääkiekkofaneja ja feministejä. Meillä oli myös erilaisia näkemyksiä, vaan niistä emme piitanneet. Tärkeintä oli rakkaus ja ystävyys. Suora puhe, kaikki elämänalueet kattava keskusteluyhteys. Kaikesta puhuttiin, ja lopulta naurettiin. Tai itkettiin.  

Viranomaisia olimme, kun tutustuimme työn merkeissä. Hänen työnsä vakuutti, kuulin hänen hyvyydestään monta kautta asiakkailta, ihmisiltä, joiden elämään hän oli joutunut puuttumaankin. Noissa tarinoissa hän osoitti suurta lähimmäisenrakkautta, ymmärrystä, suhteellisuudentajua, ei olettanut kenenkään olevan täydellinen. Jokaiselle kun sattuu. Osa tarinoista oli suorastaan hilpeitä.

Ikuisesti muistan yön, kun huopiin kääriytyneinä lauloimme kaikki ulkoa muistamamme, myös laulukirjojen mieleen palauttamat kansakoulun laulukirjan laulut rantasaunan terassilla. Naurulla ja aina uusilla laulunaluilla ei ollut loppua. Hänen mökillään toistettiin sama ihanana valoisana Kuhmon kesäyönä.

On iloisia päiviä, on surullisia päiviä. Vaikka tällä iällä uutisia vääjäämättömästä, elämään kuuluvasta kuolemasta tulee useammin ja useammin, sen lopullisuus tuntuu joka kerta, kipuna, toivon mukaan myös ymmärryksen laajentumisena. Uskoimme molemmat tavallamme yhteyteen jo edesmenneitten kanssa, joten ystävyys ja rakkaus jatkuvat. Lepää rauhassa, ystävä.

Ollaan kiitollisia voimakkaan ja naisellisen naisen, uranuurtajan ja feministin täydesti eletystä elämästä, hänen elämäntyöstään ja tyttäristään. Kiitos ystävä, kun elit kanssamme.

11.1.2025 ystäväni pääsi haudanlepoon, myös vietettiin toisen ystävän kaksivuotispanihidaa Valamossa. Ikuinen muisto molemmille.

Valamon Kristuksen kirkastumiselle
pyhitetystä pääkirkosta

Mitä Puolanka voi opettaa

 

Kainuulaista suomaisemaa Kuhmosta

Elämme eurojohteista aikaa. Kuhmon Osuuspankki tarjosi aikoinaan lounasta Nokian kukoistaessa. Pankin vieraana oli Suomen Pankin johtokunnan jäsen Sampo Honkapohja. Kesken lounaan hänen Communicaattoriinsa kilahti Nokian neljännesosavuosikatsaus. Pöytäkunta hiljeni.  Lohkaisin, että ennen kirkonkellon kutsuivat sanankuuloon, nyt hiljennymme kuulemaan, miten Nokialla menee. Makeimmin nauroi Honkapohja.

Kävin 3.1. Puolangalla lukemassa mutinakirjaani. Puolangan asukasluku oli suurimmillaan 1960, jolloin asukkaita oli 7 520 eli enemmän kuin kotikaupungissani Kuhmossa nyt. Nyt heitä on 2 352, mikä kertoo maaseudun tyypillisestä väestökehityksestä.

Tilastot heijastavat elintason nousua. Enää ei pientilan emännän tarvitse synnyttää saunassa 15–20 kertaa, pienokaisten kuolla hinkuyskään eikä isien ja poikien raataa hevossavotoilla. Olen kuunnellut 1960-luvun terveyssisarta, joka kävi maalattiaisissa torpissa hävittämässä torakoita ja rokottamassa lapsia. Perhesuunnittelu toimi, kaupungistuminen jyllää. Siirtyminen agraarista Suomesta teolliseen ja nyt palveluyhteiskuntaan muutti kaiken. Onneksi.

Kun tulimme Puolangalle perheeni kanssa lukutilaisuuteen, tarkoitus oli lotaista pizzat hyväksi havaitussa pizzeriassa, mutta se oli kiinni. Paikalle osui kiva ihminen, joka neuvoi menemään Meijän Grillille. Myöhemmin kävi ilmi, että kyseessä oli lyömättömän videon ”Riemuloma Puolangalla” rehevä tähti.

Lukutilaisuus komealla kirjastolla, Kaijan kartanolla, oli kiva. Ihmiset aktiivisia, keskustelut ja naurunremakat maukkaita. Kävin Puolanka-lehdessä, jonka toimitus ja ilmoitusmyynti teki vaikutuksen. Itsenäisessä osakeyhtiössä on viisi työntekijää. Lehti kirjoittaa tarkasti paikkakunnan tapahtumista.

Kainuun hallintokokeilunhan Puolanka lopetti ulkoistamalla oman terveydenhuoltonsa, ja ovat peijoonit olleet siihen oikein tyytyväisiä. Jäivät tosin hiljan kiinni asian kilpailuttamispykälistä, mikä ei ole tavatonta.

Suomen kehittämisestä puuttuu etäisyyksien ja pienuuden hyötyjen oivaltaminen. Keski-Euroopassa jengiä vain on enemmän kasalla ”pienilläkin” paikkakunnilla, yrityksillä on helposti ympärillä 10 000 asiakasta. Suomessa ei. Eurot, järkevä taloudenpito ovat toki realiteetti, mutta saksalaista Udo Jürgensiä mukaillen sitä, mikä todella merkitsee elämässä, ei saa rahalla. Ei hiljaisuutta, puhtautta, luonnonrauhaa, ekologisesti tasapainoista elämää, jossa ei tuhlata pikamuotiin, turhiin hilavitkuttimiin, tuoteta rajattomasti kasvihuonekaasuja eikä keekoilla muillakaan turhuuden markkinoilla.

Entäpä jos kaikkialta kaukaisen Puolangan itsepäinen ja itsenäinen linja onkin oikea? Jos olet kaukana kaikesta, tee se itse, oli kyse paikallislehdestä, palveluista, hengestä? Osoittautuuko vähäinen väkiluku todisteeksi ekologisesta älykkyydestä.

Mitäpä tuumikaan idolini Veikko Huovinen, kun häneltä kysyttiin muuttoliikkeistä ja Suomen kehityksestä: ”Kun vesi nousee Helsingin Kauppatorille, ihmiset ymmärtävät kiiruhtaa vaaramaille.”

Puolangan pessimistien julkinen pessimismi kertoo hyvästä itsetunnosta. Pitäkää lippu korkealla, puolankalaiset, ja olkaa pessimistejä katkeraan loppuun asti.

No nyt kahtomaan Riemulomaa Puolangalla ja ensi kesänä Puolangan Pessimistien Karvanoppamusikaaliin!

https://www.youtube.com/watch?v=MnGDloeLTDg