Tiesinhän minä:
Tälle tielle tulisi
lopulta lähtö.
Mutta eilen en tiennyt,
että lähtisin tänään. (Narihira)
Tämä Tuomas Anhavan kääntämä haiku nuoruuden ajoilta pullahti pyytämättä
mieleen, kun kuulin ystäväni saattohoidon alkamisesta. Olin tiennyt
vakavasta sairaudestaan, hän oli ja omaisensa olivat, ystävänsäkin, osanneet
valmistautua vääjäämättömään. Silti uutinen rouhi kuin hiekkapaperi tai terävä
kirves tai polttava nuoli sydäntäni, mieltäni. En voi edes aavistella tyttärien kipua. Ehkä kuitenkin jotakin siitä voimme jakaa.
Olin havainnut hänen hiipumisensa vuosien saatossa, ensin puhelujen ja
tapaamisten vähenemisenä, seurannut arkisten taitojen ruostumista,
kognitiiviset kyvyt, liikkuminen, puhe rapautuivat vuosi vuodelta, kuukausi
kuukaudelta, viikko viikolta. Muisti ja terävä äly säilyivät, näin sen
katseestaan, lämpimästä, tunteellisesta vielä vuoteenomana ollessaan. Jokainen
tapaaminen jää mieleeni, hänen ilonsa ja liikutuksensa. Niiden nostamat
kyyneleet.
Joidenkin ihmisten kanssa syntyy molemminpuolinen syvällinen yhteys, ystävyys, sytyttämättä,
pyytämättä. Olen syvästi kiitollinen siitä, että sain olla ystävänsä.
Ystävyys kesti vuosikymmeniä, en käy sitä yksityiskohtaisesti kuvaamaan.
Olemme, olimme molemmat germanofiilejä, mielestämme myös välistä hauskempia
kuin pussillinen apinoita, ja jääkiekkofaneja ja feministejä. Meillä oli myös
erilaisia näkemyksiä, vaan niistä emme piitanneet. Tärkeintä oli rakkaus ja
ystävyys. Suora puhe, kaikki elämänalueet kattava keskusteluyhteys. Kaikesta
puhuttiin, ja lopulta naurettiin. Tai itkettiin.
Viranomaisia olimme, kun tutustuimme työn merkeissä. Hänen työnsä vakuutti,
kuulin hänen hyvyydestään monta kautta asiakkailta, ihmisiltä, joiden elämään
hän oli joutunut puuttumaankin. Noissa tarinoissa hän osoitti suurta
lähimmäisenrakkautta, ymmärrystä, suhteellisuudentajua, ei olettanut kenenkään
olevan täydellinen. Jokaiselle kun sattuu. Osa tarinoista oli suorastaan
hilpeitä.
Ikuisesti muistan yön, kun huopiin kääriytyneinä lauloimme kaikki ulkoa
muistamamme, myös laulukirjojen mieleen palauttamat kansakoulun laulukirjan
laulut rantasaunan terassilla. Naurulla ja aina uusilla laulunaluilla ei ollut
loppua. Hänen mökillään toistettiin sama ihanana valoisana Kuhmon
kesäyönä.
On iloisia päiviä, on surullisia päiviä. Vaikka tällä iällä
uutisia vääjäämättömästä, elämään kuuluvasta kuolemasta tulee useammin ja
useammin, sen lopullisuus tuntuu joka kerta, kipuna, toivon mukaan myös
ymmärryksen laajentumisena. Uskoimme molemmat tavallamme yhteyteen jo
edesmenneitten kanssa, joten ystävyys ja rakkaus jatkuvat. Lepää rauhassa,
ystävä.
Ollaan kiitollisia voimakkaan ja naisellisen naisen,
uranuurtajan ja feministin täydesti eletystä elämästä, hänen elämäntyöstään ja
tyttäristään. Kiitos ystävä, kun elit kanssamme.
11.1.2025 ystäväni pääsi haudanlepoon, myös vietettiin toisen ystävän kaksivuotispanihidaa Valamossa. Ikuinen muisto molemmille.
 |
| Valamon Kristuksen kirkastumiselle pyhitetystä pääkirkosta |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti