 |
The Spanish Castle, muikea blues-bändi
soitti Gary Moorea Rovaniemen
Korundissa 15.2.2025. |
Kiitollisuus omasta rauhallisesta kotimaasta täyttää
mieleni. Onhan Suomessa ongelmia, mutta niitä ratkotaan yhdessä, avoimesti myös
eri mieltä ollen.
Vanhempani lisäksi minua kasvattivat isovanhempani ja 12 vuoden iässä elämääni
tulleet saksalaiset vanhempani. Niin ajattelen Christasta ja Georgista, jotka
ystävällisesti majoittivat kesäviikoiksi vain kaksi vuotta saksaa koulussa
lukeneen näsäviisaan ja tohtivat lähettää oman suloisen Gabriele-tyttönsä
meille vastavierailulle. Koin saavani eväitä elämään Saksassa, pahisvaltioksi
nimetyssä. Yhteys jatkuu.
Isovanhempani tunsivat köyhyyden. Kaikki neljä olivat kokeneet Venäjän vallan,
sisällissodan ja kolme heistä myös maailmansodan. Isänisäni kuoli vain
37-vuotiaana lentävään keuhkotautiin, tuberkuloosiin, ja äidinäitini menehtyi 39-vuotiaana
yksivuotias lapsi, tätini, sylissään Iisalmen pommituksissa talvisodan aikana.
Leskeksi jäänyt isän äiti oli yltiöisänmaallinen nainen, nimeltään Rauha.
Kertoi naureskellen, että koulussa aina joku vähän hieroi hänen olkapäitään,
kun historian oppitunnilla puhuttiin rauhan hieromisesta. Äidinpuolen mummoni
korvannut sisarensa oli rehevä elämää nähnyt savolainen. Ukkini, äidinisäni,
oli innokas metsästäjä ja luonnonystävä, joka osoitti rakkauttaan avoimesti
sekä luontoa että meitä lapsenlapsiaan kohtaan.
Isäni oli sotaveteraani, äitini sotaorpo. He toivoivat
lapsilleen hyvää. Äiti opetti, että naisella pitää olla oma työ ja oma palkka. Toki
otattelin heidän kanssaan, olen aina ollut itsepäinen pöhkö, joka osaa ottaa harha-askeleita.
Omat typerehtämiset ovat saaneet välttelemään virheettömiä ihmisiä, joiden
harmeja ovat toiset ihmiset tai olosuhteet, jotka eivät jaksa antaa anteeksi
toisille ihmisille.
”Jos elämä ei suju, aina voi tulla äitille kahvinkokiksi.” tuumi äitini, ja
mikäpä olikaan lohdullisempaa. Suurin piirtein saman viestin koetin antaa omilleni,
kun heidät iloisesti heitin maailmalle, kun saivat ylioppilaslakin kouraansa. ”Jokaisen
pitää löytää oma vakaumuksensa,” opetti kokoomukselainen isäni.
Myös kirjat, elokuvat ja musiikki kasvattavat. Kouluaikoina
kerkesin lukea paljon. Koulukortteerissa v.1896 syntyneen Rauha-mummun luona ei
ollut paljon tekemistä, asuttiin pienessä Kajaanin kaupungissa. Kirjat kertoivat
maailmasta, josta minulla ei ollut kokemusta.
Suomessa hoetaan usein sitä, että uskonto on yksityisasia. Kun maailmanmenoa
seuraa, huomaa väitteen vääräksi. Kasvattajana monelle ikätoverille toimi myös
kirkko, jonka kirkkoisien kuten piispaksi edenneen Wille Riekkisen älyn ja
vapaamielisyyden oivalsin vasta myöhemmin törmättyäni tiukempiin näkemyksiin.
Opin aiemmilta polvilta, että kaikki työ on arvokasta, että
ihmisiä pitää aina kunnioittaa ja ylipäätänsä koettaa tehdä parhaansa, sen
minkä pystyy. Luoja ei laiskoja elätä. ”Das Leben besteht aus
Kleinigkeiten, und die Kleinigkeiten sind wichtig”, tuumi Saksan papani Georg. Elämä on elämisen tarkoitus.
Kristinuskon perusviesti on hyvä, vaikka osaavathan kirkotkin
tehdä tyhmyyksiä. Tärkein viesti on armo: ei saa sulkea silmiään toisten
koettelemuksilta. Heikommin toimeentulevia pitää auttaa käytännössä ja myös
verovaroilla. Opin demokratian arvon, omat lapsenikin koetin kasvattaa
äänestäjiksi, sillä molemmat isoisänsä kärsivät itsenäisyyden takia hyvin
nuorina kuolemanpelkoa rintamalla ja taistelivat meille itsenäisyyden.
Olen kiitollinen kasvun vuosista ja aikuisiästä ilman sotaa.
Olen kiitollinen koulutuksesta, työstä, terveydenhuollosta, sisaruksista,
ystävistä, nyt jo toisesta kunnollisesta elämänkumppanista, kolmesta lapsesta.
Vanhennuttuani olen ruvennut vierastamaan omaa aikaamme, ulkonäkökeskeisyyttä, pinnallista
onnen perässä juoksemista, joka toki ei koske kaikkien asenteita. Vierastan sosiaalista
mediaa, arvojen jyrkentymistä, polarisaatiota. Kovuutta, ilkeyttä, myös pään
pensaaseen tuikkaamista, joka ehkä ilmentää huonoa stressinsietokykyä, mihin esivanhemmillamme
ei ollut varaa. Kärsivät toki myös sen seurauksista.
Eniten inhoan sotaa. Mikä maailman johtajia oikein riivaa.
Miksi ahnehtia uusia alueita, rikkauksia. Miksi tuhlata aina rajallisia
voimavaroja sotakoneistoihin, tappamiseen, luonnon tuhoamiseen. Kun tätä tehdään yhä Jumalan nimeen, ei voi
muuta kuin parahtaa: eivätkö he edes osaa hävetä. Eikö maapallon asukkailla
olisi todellisia ongelmia, köyhyys, osattomuus, epäoikeudenmukaisuus,
ilmastonmuutos.
Samalla olen kiitollinen Suomen puolustusvoimista,
älykkäistä ammattisotilaistamme ja asevelvollisuudesta.
Onni lienee yliarvostettua, ylitavoiteltua. Rauha ei. Minulle onnen tärkein
tekijä on rauha. Onnea on hiljainen luonto ympärilläni, arki, krempoista
huolimatta kohtalainen terveys, lempeä aviomies, puheliaat aikuiset lapseni.
Vai mitäpä Sinä mietit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti