Syntisten pöytään

 Mummuni rehevä savolainen naapuri naureskeli vaimonsa ja mummuni kirkkoreisuja ja körttiseuroihin menoa. Tyhjä ei paakaa, Böökin äijä tuumi.

Onko ihmisellä oltava jokin perususkomus? Luullakseni on. Fundamentalistiateistitkin perustavat käsityksensä johonkin, jos ei muuhun niin kemiaan, fysiikkaan ja empiiriseen tutkimukseen. Ajattelua kaihtava turvautuu kuplaansa, samanmielisiin.

Kotoisia pyhiinvaeltajia Kykkoon
luostarin pihalla elokuulla 2019.
Tämä joukkue vei villasukkia
niitä tarvitseville vuoriston
asukkaille.

 Kirkot ovat ihmisten yhteisöjä. Niissä nahistellaan, mikä leimaa molempia kansankirkkojamme. Piru asuu kirkon porstuassa, tuumi mummuni. Kristinuskon syvin sanoma on kuitenkin kirkas: ihmiset ovat samanarvoisia, väkivalta on mieletöntä, vapaus kallisarvoista, nöyryys ja lempeys hyvästä, ei maineen ja mammonan tavoittelu. Kristillinen tasa-arvoideologia on vaikuttanut skandinaavisten hyvinvointivaltioiden rakentamiseen enemmän kuin hoksataankaan.

Ensimmäisen kerran kävin luostarissa vuonna 1990. Paikka oli Kykkos, yksi Kyproksen pääluostareista, jossa kajaanilaislähtöinen pappismunkki Isä Vasilios on nyttemmin palvellut kuusitoista vuotta. Valamo tuli tutuksi Kuhmossakin vaikuttaneen Helinä Siikalan kurssilla. Hiljaisuuden rakastajana olen yöpynyt yön tai useamman eri luostareissa viitisenkymmentä kertaa.

 Mikä luostareissa kiehtoo? Luostarissa pyhiinvaeltaja talkoilee tai ei, ulkoilee, käy jumalanpalveluksissa, rukoilee, lukee ja syö hyvää kasvisruokaa tai kyllä karjalanpaistikin, Valamon herkku maistuu. Monet osallistuvat Valamon kansanopiston kursseille. Hiljaisuus kirkastaa mielen, sanotaan huoneentaulussa. Rukous on voimakasta energiaa. Kun ihmiset rukoilevat yhdessä, keskittyvät, hyvinvointi lisääntyy. Rukoilijat ovat ainakin pois pahanteosta. Ortodoksiset kirkkorukoukset ovat meditatiivisia. Luostareissa kiinnitetään huomiota kauneuteen, ne ovat poikkeuksetta viehättäviä paikkoja. Ikivanhat ikonit puhuttelevat.

Valamon Kristuksen kirkastumisen
kirkosta 27.12.2020,  keskellä
Ihmeitätekevä Konevitsalainen
Jumalansynnyttäjän 
ikoni

Olen lapsesta asti vierastanut suomalaisten herätysliikkeitten "oletko uskossa"-tivaamista. Jos vastaa kyllä, vastaako väärin, kun maailmankuva on luonnontieteellinen. En näe ristiriitaa luonnontieteiden ja uskon välillä, usko on mysteeriä, uskomista asioihin, joita ei ole vielä tieteen voimin selvitetty.

Näyttäytyvätkö uskovaiset kriittisenä hyvien yhteisönä, jonne ilomielisellä syntisäkillä ei olisi asiaa ennen kuin "parannus" olisi tehty? Voiko kaksitoistavuotiaalta tai vauvalta perätä parannuksen tekoa? Ymmärrän, jos joku on pahoinpidellyt, ollut perhe- tai työyhteisönarsisti tai taparikollinen, käyttäytynyt huonosti, huutanut, puhunut pahaa, että pahasta tulee luopua, toisten satuttamisesta, aktiivisen pahan tekemisestä. Passiivistakin pahaa on, kylmyyttä, yletöntä itserakkautta, veltostelua, ahneutta, toisten hädästä poiskatsomista, köyhien tai osattomien halveksuntaa. Siinä mielessä me kaikki aikuiset olemme syntisäkkejä ja parannusta pitää tehdä päivittäin.

Ortodoksisuus ei tunne perisynnin käsitettä. Rakastan kirkkoisien ja -äitien rouheita kirjoituksia, ortodoksiaa ovat muokanneet lukuisat ajattelijat. Valamoon on tulossa peräti viisi uutta kuuliaisuusveljeä, munkkikokelasta. Ehkä koronan aika on saanut ihmiset ajattelemaan muutakin kuin omaa uraa, menestystä tai ajan haasteista selviytymistä. 

Mitäkö tekemistä pakinan otsikolla, Erika Vikmanin laulamalla vuoden 2020 korvamadolla on sisällön kanssa. Lue Matteuksen evankeliumista luvun 9 jakeet 9-13.

Kirjoitus syntyi Valamossa. Kirjoittaja toivoo, että lukija hakisi voimaa kansankirkoista eikä hörhöilisi aasialaisten uskomusten tai yksisarvisten parissa. Tarina julkaistiin Kuhmolaisessa 29.12.2020.

Joulun juhlakauden kunniaksi linkki Konevitsa-kvartetin viiden vuoden takaiseen äänitteeseen Valamon Kristuksen kirkastumisen kirkosta, ole hyvä: https://www.youtube.com/watch?v=NQY4fXOvvI4

Ja mielellään jaan muutaman kuvan rakkaista luostareista, kiitän erityisesti Isä Vasiliosta, sisartani Virpi Andreouta ja hänen aviomiestään Andreas Andreouta. Luostareiden rauhaa suosittelen kaikille, näkemyksistä, uskontokunnasta riippumatta jokainen on tervetullut esimerkiksi Valamoon

Kuvassa vasemmalla epävirallinen adoptiopoikamme, pappismunkki Isä Vasilios ja sukumme vanhin, isäni serkku Leena Valtanen. Leena on todellinen villasukka-aktivisti. Hän on ideoinut villasukkakampanjoita vastasyntyneille, laitoksissa eläville ja myös Kyproksen Turkin miehittämälle alueelle jääneille kreikkalaisille. 

Troodos-vuoriston lumenpaksuusennätys on kolme metriä, talojen eristys on mitä on - joten 70 kg villasukkia meni tosi tarpeeseen. Leena pisti minut järkkäämään tuon pyhiinvaelluksen, ja hauska sakki sinne saatiinkin. 

Alla olevassa kuvassa Isä Vasilios sekä suuri määrä villasukkia muovikasseissa. Perille menivät.

Macherasin luostari vaikeakulkuisen serpentiinitien päässä keskisellä Kyproksen saarella on ihana paikka. Munkit käynnistivät mm Kyproksen ensimmäisen tyttökoulun jo lähes 150 vuotta sitten. 

Macheras tulee veitsestä, luostarin paikka määräytyi siitä, että kolme matkalaismunkkia joutui isolla veitsellä (vesurilla?) raivaamaan näkösälle kätketyn Jumalansynnyttäjän ikonin, ja löytöpaikalle rakennettiin kaunis luostari. Luostari on auki kesäisin vierailijoille.

Oikealla Andreas ja Virpi Andreou Macherasin luostarin pihapiirissä.

Pieni selonteko ikoneista: luostareissa on aina kauniita ikoneita, pyhäinkuvia. Ikonit ovat ikkunoita iankaikkisuuteen. Jos jokin on ns Ihmeitätekevä, se ei tarkoita sitä, että temperatekniikalla käsitelty puunpalanen jotenkin tekisi ihmeitä. Ikonin kauneus auttaa ihmistä hiljentymään, keskittymään, rukoilemaan, ja moni on kokenut ongelmiensa ratkeavan rukouksen kautta, siitä nimi Ihmeitätekevä.

Pyhän Minaksen nunnaluostari Kato Drysin kylässä,
lähellä Lefkaraa on niin ikään lempi-
luostareitani, kuvassa vasemmalta  rakkaat sisareni
Eija, Virpi ja minä

Pyhä Minas, joka helpottaa
kadonneiden esineiden 
löytämistä. Tämän ikonin
edessä tuohus palaa usein.

 

Parisuhteellisuusteoriaa

    

        

Sisältövaroitus: tämä tarina ei tue tiukahkoja parisuhde-, mies- tai naisnäkemyksiä.

Sukupuolten kirjo on sakea erilaisista seksuaalisuuden toteuttamisen tavoista tai sen merkityksettömyydestä. Ihmisten ominaisuuksien vaihteluväli on suuri, vaikka geenit vaikuttavat. Naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan, tuumi Simoné de Beauvoir. Roolit, etenkin sukupuoliroolit ovat aikakausiriippuvaisia.

Jos nainen tai mies joutuu tuntemaan olevansa puutteellinen ilman parisuhdetta, maailma on kesken, ei aina ihmisyksilö. Elämä ja ihmisten yhteiskunta ovat pysyvästi kesken, ja kuitenkin koko ajan mennään kohti parempaa.

Pariutumisessa on toki kyse luonnollisesta tarpeesta. Erotiikka on vahva voima. Seksi vie ja taksi tuo, lauloi ihana nasaaliduo Nylon Beat. Evoluutio johti siihen, että ihmislajilla on pitkiä parisuhteita. Ihmislapsi kun tarvitsee maailmaan tultuaan vuosien hoivaa. Geenejään roiskivien uroidenkin etua vastasi, että koettivat olla kaatamatta liikaa naisia vaan ennemminkin kaatoivat riittävästi hirviä ja peuroja omaa geeniperimäänsä kantavien muonaksi.

Lisääntymistä pitäisi hillitä, koska meitä on nyt liikaa maapallolla. Hillitäänkin, väestönkasvun ennustetaan tyrehtyvän. Jos lasten saaminen globaalilasien läpi katsottuna ei ole enää oleellista, pitääkö ylipäätänsä olla parisuhde. Riittävätkö satunnaiset kohtaamiset? Voiko olla useita kumppaneita yhtä aikaa? Viiviä ja Wagneria mukaillen pitääkö naisen ottaa elämäänsä jokaöinen kuorsaus, kodinhengetärolettama, jatkuvat poissaolot, miehen kaverit ja oluttölkit, exät ja joskus toisin kasvatetut bonuslapset. Edelleen pitääkö miehen kestää rasittavaa naisen jatkuvaa kommentointia, vertailua, tarpeettoman tiheitä siivouksia ja PMS-oireita, vaate- ja sisustusvillityksiä ja vain yhtä naista vuoteessaan. Pitääkö luopua itsenäisyydestä saadakseen seksiä, turvallisuutta ja edullisemmat asumiskustannukset.

Parisuhteellisissa ei ole sinkulle pelkästään kadehtimista. Ovat tehneet valinnan tai useita. Luopuneet ehkä jostakin, mutta se ei tee heistä parempia ihmisiä. Kuusitoista naista menettää vuosittain henkensä Suomessa parisuhteessa ja sen jälkimainingeissa. Onneksi määrä on vähentynyt, sillä pari vuosikymmentä sitten kumppaneiden tappamien naisten määrän muistelen olleen 40 vuodessa. Parisuhde voi silti olla naiselle yhä vaarallinen. Tietysti vain murto-osa miehistä on naisenhakkaajia. Vankiylilääkäri Hannu Lauerman mukaan miesten väkivalta tulee historiasta. Mammuttien metsästyksen aikoihin ei haitannut vaikka jokunen riiviöhäirikkö menetettiinkin jahtireissuilla, oleellista olivat toimivat kohdut.

Jotkut naiset julistavat olevansa parisuhdeihmisiä. Muu ei kuulema käy. Ovat ehkä olleet jo useammassa parisuhteessa. Joku kipuilee viimeksi valitun miehensä kanssa luonteiden erilaisuutta, joku vaihtaa miestä kun houkuttelevampi tarjous ilmaantuu, jopa vuosien yhdessäolon jälkeen.

Mitä Sinä ajattelet parisuhteesta? Ehkä se on onnesi syvä lähde. Ehkä suloinen tottumus, talouden turva. Ukin tai mummun viereen on mukava pötkähtää. Ehkä olet onnellinen yksinkulkija, joka ei rinnalleen ketään kaipaa ystävien ja sukulaisten lisäksi.   

Kirjoittajalle vapaus on tärkein asia elämässä. Hän rakastaa syvästi aviomiestään.  Tarina julkaistiin joulukuun ensimmäisenä päivänä. Kuvassa kirjoittajan kuhmolaisista lempipaikoista yksi, Lammasjärven talviuintilaituri.  

 

Vaatteet on mun aatteet

Kuulun sukupolveen, jolle äiti neuloi jumpperit, pipot ja lapaset ja jopa sukkahousut. Viimeksi mainitut kutittivat armottomasti, enkä tykännyt äidin taidonnäytteestä. Täti ompeli makeimmat mekot. Oma tyttäreni peri serkkujensa ja isonsiskonsa kolmen tytön jaloissa käyneet tehdasvalmisteiset sukkahousut, jotka venähtäneenä lörpsöttivät niin että kerran pikku pukijan tyytymätön parku kuului kauas. 

Koulun käsityötunnilla opettelimme neulomaan sukkia ja lapasia, ompelemaan hameen, mekon ja pannumyssyn. Luojan kiitos mummu jeesasi, sillä minua kömpelömpää käsityöläistä en tiedä. Opettelimme parsimaan rikkonaiset sukat. Parsiiko enää kukaan sukkia? Erikoisin vaatekokemus on penkkareista: meidät kannettiin lopullisesti ulos koulusta susiturkissa, mikä onkin ainoa fyysinen kosketukseni tähän petoeläimeen. Onneksi.

Marimekon kankaat räjäyttivät tietoisuuteni, verhojen ompelu alkoi kiinnostaa. Tein omat liinavaatteeni, verhot, pyyhkeet, tyynyliinat, lakanat. Opiskeluaikana innostuin painamaan kankaita, jokunen värikäs pusero ja hame on muistona noilta ajoilta. Opettelin pirtanauhojen teon ja innostuin kutomaan, kun värit sytyttivät sieluni. Innostus jäi lyhytaikaiseksi, mutta pullahti vanhana esiin hinkuna tuherrella vesiväritöitä.

Pikamuodin vyöry alkoi jokunen vuosikymmen sitten. Kauneutta arvostan, mutta vuodenajasta toiseen vaihtelevat tyylisuunnat tuntuvat täydelliseltä höynäämiseltä. Hikipajoissa olemattomilla työehdoilla ahertavat lapsukaiset Intiassa, Kiinassa, Bangladeshissä ennättivät kärsiä varsin pitkään, ennen kuin vastuullisuutta korostavat järjestöt herättivät meidät ylikuluttajat. Koronan takia jäi miljoona ompelijaa vaille toimeentuloa. En usko Aasian vaateteollisuuden ympäristötietoisuuteen tai eettisyyteen. Aihepiiri on hankala, sillä matalakin palkkataso on parempi kuin ei lainkaan toimentuloa tai lasten myyminen jokaisesta köyhän ja rikkaan maan suurkaupungista löytyviin bordelleihin.

Kilpailu vaatetusteollisuudessa on kovaa. Nanso joutui viimeisten joukossa lopettamaan kotimaisen vaatetuotannon. Onneksi on syntynyt pieniä kotimaisia lasten- ja naistenvaatteita valmistavia yrityksiä. Laatuvaatteet kestävät ja niiden tyyli säilyy. Olen innoissani nykynuorten vintage-, kirppariarvostuksesta. Vaate tuntuu surullisimmalta jätteeltä, turhimmalta energiankulutukselta ja päästötuotannolta, mitä liioiteltu kulutuskulttuurimme tuottaa. Koittaako aika, jolloin jälleen perimme vaatteita, teemme enemmän itse.

Kirjoittaja on ottanut vakavasti Minna Canthin lausahduksen ”Kaikki naiset älkööt tehkö käsitöitä”
Pakina paikantui Kuhmolaiseen 6.11.2020. Kuvassa kirjoittajan perhe v 1957, kirjoittaja äitinsä Ellenin sylissä, isä-Veikon edessä seisomassa Eija-sisar, kuvan otti Pekka-setä, Pekka Valtanen, Serkuille tiedoksi, että se huippumekontekijä on tietysti tätini Aili, jonka mukaan esikoiseni myös kastettiin.

Sokerina pohjalla nuoruuteni suurin ikoni Dylan. Kaikki hänen levytyksensä suurin piirtein ennen vuotta 1967 saavat sieluni soimaan, tässä kipeä rakkauslaulu, ole hyvä: https://www.youtube.com/watch?v=u-Y3KfJs6T0

 

Piiritanssit, tango ja selfiet

 

Valokuvat ja tanssityylit ilmentävät ajan henkeä. Molemmat ovat kehittyneet joukkokokoontumisista aina vaan korostuneemmiksi yksilöesiintymisiksi.

Vanhoina aikoina, kun valokuvaaminen oli harvinaista, valokuvaaja saapui häihin ja hautajaisiin ja kuvasi koko juhlakansan. Ammattikuvaajat kuten legendaarinen Valto Pernu kiersivät markkinoita ja kuvasivat parhaisiinsa pynttäytynyttä markkinaväkeä. Kuvaaminen oli juhlallista, sitä varten sonnustauduttiin kirkkovaatteisiin ja tukka suittiin. Vallasväestä otettiin perhepotretteja. Kuvausvälineiden halventuessa kuvaaminen siirtyi harrastelijoille. Muutaman vuosikymmenen ihmiset täyttivät perhealbumejaan ja väsyttivät vieraansa lomakuvia näyttämällä. Lapsukaiset pääsivät luokkakuviin, rippikuviin ja ylioppilaskuviin. Ensin digi-, sitten kännykkäkamerat suistivat kuvaamoja konkurssiin ja muuttivat maailman. 

Kuvaamisen yleistyessä siirryttiin entistä pienempiin ihmisryhmiin. Kun aikoinaan otettiin hautajaiskuvia, sai kuvaaja tehdä työtä, että saattoväki saatiin mahtumaan kuvaan. Luokkakuviinkin piti pakkautua. Perhekuviin jo alettiin mahtua, kun pillereitä popsivat mammat eivät enää tuoneet uutta vasaa joka vuosi. Kännykkäkameroilla räpsittiin jengikuvia, kunnes opeteltiin duck-face, ylävitasesta otettava, huulet-törröllään-selfie. Nyt taitaa enin osa kuvista olla omasta ihanasta pikku itsestä, joskus julkimon tai omaa sosiaalista statusta korostavan alfauroksen tai -naaraan kanssa.

Samaten tanssityylit yksilöllistyivät. Piiriä pyörittiin kesäisillä rannoilla isolla porukalla, squere dance ja maailman lukemattomat kansantanssityylit vaativat joukon kylän nuoria pistämään jalalla koreasti. Sitten tulivat polska, polkka, valssi, tango, jotka kaksittivat ihmiset paritanssiin. Lopulta päädyttiin yksintanssiin. Vielä rokki ja jive vaativat kaksi, mutta pian alettiin hytkyä ypöyksin tanssin rytmissä, ensin diskojen, sitten klubien tungoksessa. Huipentuma lienee TikTokissa: nuoret videoivat yksin muuvejaan ja katsojia riittää. Tanssin mielestäni perimmäistä tarkoitusta, yhdessä liikkumisen iloa ilmentävät yhä onneksi tanssikaupunki Kuhmossa esimerkiksi MyDancen monet ryhmät, heille ja Maija Palsiolle siitä suurkiitos. Kaupunginjohtajakin pärjäsi hienosti tanssikisassa.

Ihminen on laumaeläin. Emme tule toimeen ilman toisia ihmisiä. Valokuvauksen ja tanssin historia kertoo yksilöllisyyden etenemisestä ja ehkä ylikorostumisesta. Samaan aikaan murehdimme ihmisten yksinäisyyttä, moni lapsi, nuori, aikuinen ja etenkin vanhukset kertovat kysyttäessä potevansa tahtomattaan ystävän puutetta. Televisio, älypuhelin ja internetin ihmemaa eivät korvaa kohtaamisia, kosketusta, keskustelua, hellyyttä, läheisyyttä.

Muuttuuko maailma vielä toiseen suuntaan? Nauravatko lapsenlapsenlapsenlapsemme käsittämättömälle innolle kuvata omaa itseä tai puistella kehoa yksinään klubien vaihtuvien muotien jytkeessä tai kotona somen kautta maailmaa valloittaen.

Kirjoittaja rakastaa kuvaamista ja tanssimista ja lähettää terveiset Timoniemen entisille
latinobiccaajille

Tarina julkaistiin Kuhmolaisessa 25.9.2020. 

Kuvassa varhainen aamu Lentualla. Sokerina pohjalla Lapin balettiopiston riemukkaan aikuistanssiryhmän rytmejä, Diana Ross ja Upside down, kimaltavia muistoja kolmenkymmenen vuoden takaa https://www.youtube.com/watch?v=GIAtE6ywgwA - olkaa hyvä! Saa tanssia!

Haluan maksaa lisää kunnallisveroa

Taivas tunnelmoi toisena syyskuuta lähes kuuman päivän jälkeen.

Suomi pärjää kansainvälisissä vertailuissa, mikä johtuu tasa-arvoisista koulutusmahdollisuuksista ja terveydenhuollosta. Olemme oppineet suremaan julkistalouden kestävyysvajetta. Valtionvarainministeriö kertoi v.2010 sen olevan 10 miljardia euroa. Kuntia niistettiin. Nykyistä edeltävät kaksi hallitusta vähensivät kuntien valtionosuuksia kahdella miljardilla eurolla vuodessa. Edellinen vähensi koulutuksen resursseja 800 miljoonalla ja kasvatti kunnallisverosta tehtäviä vähennyksiä. Tarkoitus oli kannustaa työhön, mutta kuntien budjeteista vähennykset syövät yhä miljardeja. Verovähennyksien takia kuntien kassaan tulee jopa 40 prosenttia päätettyä veroprosenttia vähemmän. 

Kiky ei mennyt komiasti. Saksassa laman puhjettua tehtiin työehtosopimuksia ilman palkankorotuksia niin, että duunareille sovittiin porkkana. Yritykset lupasivat, etteivät investoi ulkomaille, vaan käyttävät liikenevät varat investointeihin Saksassa ja kotimaan työpaikkojen turvaamiseen. Sopimus kannatti, Saksan talous porskutti. Suomen kiky ei luvannut porkkanaa työntekijöille ja tussahti. Hallitus arvioi 300 miljoonan valtionosuusleikkausten korvautuvan kiky-sopimuksen säästöillä. Kiky pidensi kunnan työntekijöiden työaikaa kuudella minuutilla päivässä. Mitä nämä kuusi minuuttia toivat? Syntyikö puhtaampaa vettä, kivempia päiväkoteja ja osuttiinko leikkauksella tavoiteltuun kulusäästöön. 

Valtionosuuksien kautta valtio tasaa kuntien verotuloja ottamalla rikkailta kunnilta ja jakamalla köyhille. Kaikki yli 100 000 asukkaan kaupungit pääkaupunkiseutua ja Turkua lukuun ottamatta ovat jo pudonneet autettaviin. Pääomatuloista ei pidätetä kuntaveroa. Jos elää pelkillä pääomatuloilla, ei osallistu julkisten palvelujen ylläpitoon. Tämä on teknologiakuntien kuten Oulu ongelma, ei Kuhmon. Palvelujen käyttöön perustuvat maksut taas rokottavat enemmän pienituloisia kuin tulojen mukaan porrastetut verot.

Leikkauksista huolimatta kestävyysvaje on v.2020 yhä 10 miljardia euroa. Kärsivätkö yhteiskunnan tuesta riippuvaiset turhaan? Tai ilman opiskelupaikkaa jääneet nuoret? Vai olisiko vaje suurempi ilman tehtyjä leikkauksia?

Kuhmossa yksi veroäyri tuottaa noin miljoonan kunnan kassaan, puoli äyriä puolet siitä.  Koko Suomessa keskituloiselle 2 900 euroa tienaavalle puolen prosentin veronkorotus merkitsee keskimäärin 12 euron menetystä kuussa. Tuon 12 euron käytöstä ovat toki kiinnostuneita kaikki palveluja ja tavaraa myyvät. Kuhmolainen ansaitsee keskimäärin noin 19 000 euroa vuodessa. Alle 15 600 vuodessa ansaitsevat eivät maksa kunnallisveroa.  

Valtio saisi tarkastella vähennysten määrää. Asenteittemme soisi avautuvan maahanmuuttajille, joiden toinen sukupolvi voi pelastaa julkisen talouden. Veronmaksajien joukon sopii kasvaa. Haluan myös maksaa enemmän kunnallisveroa siksi, että Kuhmon koulukkaat saavat hyvää opetusta ja kouluruokaa, pikkuiset päivähoidon, vanhukset hoidetaan ja korona nitistetään. Niistä palveluista on enemmän hyötyä kuin ostamastani huulipunasta tai kirjasta.

Kirjoittaja ei ole poliitikko, ei ole kuulunut eikä kuulu mihinkään puolueeseen. Makrotalouden ja yksityisen kulutuksen suhde kiehtoo häntä. Hän kunnioittaa Raimo Sailaan muistoa, arvostaa Sixten Korkmannia, mutta ei Leena Mörttistä, joka osallistui Kajaanin opettajankoulutuksen lahtaamiseen Oulun yliopiston hallituksen jäsenenä.

Tarina julkaistiin 4. syyskuuta Kuhmolaisessa. Koronarypäs oli kasvanut 22 tartuntaan. Laitan kiltisti maskin jos kauppaan menen, kerta viikossa on tähän mennessä riittänyt. 

Sanna "Litku" Klemetti kuvaa ihanasti kuhmolaisuuden ytimiä esimerkiksi biisillä Badding, ole hyvä: 

https://www.youtube.com/watch?v=nNfPWif97RY 

Palautteen vastaanottamisen vaikeudesta

Iivantiira-ryhmä, Iivantiiran taiteentekijät hoksasivat, että
pilvet ovat Kuhmossa oleellinen elementti. I agree.

Kun joku kysyy, saanko sanoa suoraan, osaa odottaa jotakin loukkaavaa tai parhaimmillaan rehellistä palautetta. Kyky ottaa vastaan palautetta voi olla meillä ihmispoloilla koko elämän ajan heikko, mikä saattaa pahimmillaan pitää meidät aika kusipäisinä koko elämän ajan. Kouluttajat ovat opettaneet antamaan hampurilaispalautetta: kehu ensin, anna kielteinen palaute varovasti ja kehu vielä sen jälkeenkin. 

Suot antoivat tänä vuonna, van olipa kivaa. Clouds and cloudberries.

Sain olla 1990-luvun alussa mainion työtiimin jäsen. Arvioimme ilman systematiikkaa tekojamme merkittävien työtehtävien jälkeen tietämättä mitään laatujärjestelmistä tai itsearvioinneista. Päivän roudaaja, eniten tehnyt kertoi ensin, mikä meni hyvin ja mikä huonosti ja sen jälkeen työkaverit kertoivat oman arvionsa. Koska tunsimme toisemme hyvin, yhteisen juoksuharrastuksen ja yhdessä vietetyn, ei työnantajan järjestämän vapaa-ajan ansiosta, keskustelu oli avointa. Suomalaisille tyypilliseen tapaan itsekritiikki oli kovempaa kuin kavereiden palaute. Kielteistä palautetta ei kuitenkaan kaihdettu. Koska työkaverini sattuivat olemaan miehiä, tajusin ehkä, miten eri tavalla miehet ja naiset tai vielä enemmän aina varsin erilaiset ihmiset saattavat asioita käsittää. Tohdin antaa neuvon: ole tekemisissä vapaallakin työkavereittesi kanssa ilman esihenkilöä.  

Tuskin kukaan on täysin ehjä, täydellinen, kaikissa on rosoja ja itsetuntovammoja. Jotakin on lapsena paapottu liikaa, jolloin omakuva voi olla kaikkivoipa ja kritiikin vastaanottamiskykyä ei ole syntynyt. Myös oma epävarmuus voi kätkeytyä rasittavan besserwisserismin, kaiken tietämisen tai paasaamisen alle, ilman että ihminen huomaa miten typerää moinen on. Jotakin taas ovat lapsuus tai työelämä tai ihmissuhdekarikot lannistaneet, jolloin itsetunto on matala. Käytös voi olla luokatonta monista syistä. Suurin osa ihmisistä on tavallisia tasaisia taaplaajia. 

Käyttäytymistieteilijät vahvistavat, että itsetunto vaihtelee elämän mittaan. Jotkut ovat liian kilpailuhenkisiä eivät siksi kestä mitään huomautusta työstään. Jotkut taas kaipaavat kiitosta aamuin, keskipäivällä ja iltapäivällä. Ja saakoot sen, sillä kiittämättömyys on maailman palkka, eikä hyviä sanoja sanota koskaan liikaa. Kiittäminen ei ole keneltäkään pois. Uskon palautteen ymmärtämisen perustuvan terveeseen, ei yli- eikä alimitoitettuun itsetuntoon.

Kuinka rehellisesti me ihmiset ylipäätänsä pystymme lähimmäisemme tai itsemme näkemään? Pystyykö esimiesasemaan joutunut tai pyrkinyt ja päässyt hyppäämään ulos oman minänsä rajoitteista ja kuuntelemaan joukkuettaan ja yhteistyökumppaneitaan uteliaana toisten ideoille ja arvostamaan jo tehtyä, toisten kokemusta ja viisautta? Oppiiko palautteesta vai syyttääkö toisia tai palautteenantajaa, olosuhteita ja vääriä vastauksia?

Menetin vuosia sitten uskoni arvomäärittelyprosesseihin tai työilmapiiribarometreihin, joiden näin johtavan ongelmissa piehtarointiin. Arvot soisi jätettävän jokaisen yksityisyyteen, koska ne lentävät aina ikkunasta kun raha vähenee. Toivon kaikille esimiehille suurta sydäntä ja kasvun mahdollisuuksien takaamista työyhteisöjen kykyjen kirjolle. Työ- ja seuraporukoissa, perheistä puhumattakaan on hyvä ajatella, että jokainen yrittää parhaansa temperamenttinsa ja kykyjensä mukaan.

Oppaana ja neuvonantajana toimiva kirjoittaja muistelee mielellään lähes 40 vuoden työuraansa, vaikka ei usko lopullisiin totuuksiin. Tarina julkaistiin Kuhmolaisessa 11.8.2020.

Islanti on mielenkiintoinen maa, jonne joskus tekee mieli mennä. Makupalaksi islantilaista folk-rockia, Kaleo: https://www.youtube.com/watch?v=Da5qQD_RpEQ

Kaiken maailman dosentit

Kuhmolaista puuta Kuhmo-talon seinillä. Ilman metsien hakkuita jäisimme vaille
puun kauneutta rakentamisessa.
Metsien hyvä hoito on osa ilmastonmuutoksen aiheuttamien ongelmien ratkaisua.

Galileon ajoista tutkimusta on kyseenalaistettu. On uskottu tuntemuksiin ja miesmuistiin, joka on lyhyt. Puolangan poika Juha Sipilä jää historiaan ”kaiken maailman dosentit” -lausahduksellaan. Hallituksensa leikkasi yliopistojen, ammattikorkeakoulujen ja ammattiopetuksen määrärahoja. Rinteen hallitus lisäsi avustajiensa lukumäärää, mikä merkitsi avustajien palkkasumman kasvua 77 %:lla, ja summa nousi pääministerin vaihduttua. Suomessa käytetään lobbaamiseen kaksinkertainen määrä rahaa asukasta kohden kuin USA:ssa. Hallitukset hölmöilivät. Kaikki nuoremme kannattaa kouluttaa, poliittista eliittiä, palkallisten lobbareiden kööriä ei kannata kasvattaa. Nyt tilannetta paikataan.

Tutkijoita on moneen junaan, mikä Sipilää aiheesta harmitti. Metsätieteissä ihailen iäkkään professori Erkki Lähteen energiaa ja jyrkkiä käännöksiä.  Nuorena tutkijana hän ajoi aurausta metsien liki ainoaksi maanmuokkausmenetelmäksi ”kuin käärmeenlumooja”, kuten rovaniemeläinen työkaverini ällistyksekseni kertoi. Aurauksella saatiin hyviä taimikkoja vedenvaivaamille ja paksukunttaisille maille, mutta se ei sovi kaikille kasvupohjille. Lähde käänsi kelkkansa siirtyen ajamaan toista äärilaitaa, poimintahakkuita, ainoaksi mahdolliseksi menetelmäksi. Hän ei ehkä jaksanut tehdä tarpeeksi tutkimustyötä, mittauttaa ja analysoida metsien tuotosta läpäistäkseen tutkijayhteisön tiukan seulan? Tutkimustyön tulee kestää vertaisarviot. Toimittaja, metsänhoitaja Juha Aaltoila teki jutun Maaseudun Tulevaisuuteen professorin mittamiesten paljastamista ontuvista mittausmenetelmistä, mistä Lähteen tutkijatoveri teki Aaltoilan uran ainoan kantelun julkisen sanan neuvostolle. Kantelu ei johtanut mihinkään. Peitteellisen metsänkasvatuksen tutkijoina ovat meritoituneet nuoremmat tutkijat, ja se on löytänyt uomansa mm rehevien kosteikkojen hyödyntämisessä.

Hupaisin juttu on monelle tuttu. Lähteen väitetään 1980-luvulla Metsäntutkimuslaitoksen metsänhoidon osastopalaverissa kertoneen kuljettaneensa autokyydillä ivalolaista metrin mittaista tonttua Solbölen tutkimusasemalle. Tarina ei paljasta, oliko tonttu töpsytellyt töppösillään Ivalosta Uudellemaalle vai kukaties lentänyt vielä ilmastonmuutosta kauhistelematta Finnairin sinivalkoisin siivin. Lähteen meriitteihin kuului myös Kittilän Lainion elämäntapaintiaanien puolustaminen. Ilmiöstä voi lukea tuoreesta Lapin kansasta (6.7.2020).

Metsäalan historiaan kuuluvat ohjeitten muutokset. Haapa ja koivu koettiin joskus vitsaukseksi, ei enää. Ojitettaessa avosoitakaan ei tarvinnut 1960-luvun Tapion ohjeitten mukaan kiertää. Puuntuotostutkijat ovat työllään korjanneet vinoumia, ja ojitus- ja luonnonhoito-ohjeet ovat nyt tiukat, hakkuuohjeet mielestäni turhankin väljät.

Asiat eivät ole mustavalkoisia. Erään matkailuyrityksen revontuli-iglukylä valmistui viime syksynä Kittilässä terhakan aurausalueella kasunneen nuoren metsän keskelle, koska se oli omistajien mielestä paras paikka. Eivät maisemaestetiikka ja metsänhoito suinkaan ole toistensa vihulaisia.

Luonnon ja elinkeinojen kestävyysväittämät vaativat perusteikseen sitkeää tutkimustyötä, jonka tuloksia avoin media voi välittää.

Kirjoittaja on polultaan eksynyt luonnontieteilijä, joka tekee toinen toistaan hullumpia ornitologisia havaintoja Timoniemellä

Tarina julkaistiin Kuhmolaisessa 14.7.2020. Kaikki Kuhmon ensi vuoden kamarimusiikkijuhlia odottavat, kas tässä lievitystä ikävään, tuore taltiointi sunnuntain striimauksesta: https://www.youtube.com/watch?v=x8cfp9pCBfQ&t=746s

Kuvassa keskeneräinen matkailurakentamistyömaa
 ja ProAgrian yritysneuvoja Pekka Myllylä,
taustalla aurausalueelle istutettu männikkö toukokuulla 2019.

Tuokaa ruokaa, suolet huokaa

Ostin korona-ajan reippauspalkinnoksi Saku Tuomisen "Kaikki mitä olen oppinut hyvästä ruoasta" ja huitaisin sen alta aikayksikön menemään. Pidin. Tiedän, että ihminen tykkää siitä, kun omia uskomuksia tai elämänkokemusta vahvistetaan. Rakastin erityisesti tekstin lukuisia kysymysmerkkejä, sillä mikä onkaan ihanampaa kuin avata ihmisten mieliä pohtimaan uusia hauskoja vaihtoehtoja.

Klaaniini kuuluu kyproksenkreikkalainen sukuhaara.  Olen kolmenkymmenen vuoden ajan käynyt ihmettelemässä Välimeren ruokakulttuuria. Meillä kainuulaisilla ja kun itseni Lappi-vegaaniksi luen ei lappilaisillakaan ole mitään hävettävää perinteisessä ruokakulttuurissa. Riistapaistit ja -käristykset, poro ja hirvi savustettuna, kuivattuna, lintukeitto, kala suolattuna, savustettuna, paistettuna, pullina, kapakeitossa, marjat, juurekset, perunat, eritoten pottupuuro ja uskomattoman upea leipomistraditiomme ovat aivan yhtä ihania ja osaksi antoisempia kuin Välimeren herkut. Kiitos Kuhmon yrityksille ja kuhmolaisille metsästäjille, kalastajille ja kotikokeille, kun olette ruokakulttuuria pitäneet yllä ja kehittäneet. Samasta kahvilasta saa lattea ja rönttöstä, mummu-turistilla vesi herahtaa kielelle kun mummu tai isä tarjoilee lanttukukkoa.

Jopa oman keittiöni kehnon kalastajan voimin pyydetyt ahvenet ja lahnat ja hauet himottavat.  Saimme naapurilta hiljan ruispohjaisen muikkuavokukon, jonka makua muistellaan. Grillattu ja hyvin, esimerkiksi intialaisittain maustettu lahna muuten on kerta kaikkiaan herkkua.

Pidän inhimillisenä typeryytenä sitä, että organisaatioslangissa ruokapalveluja pidetään tukitoimintona. Syömättä ei kukaan pärjää. Ravituksi tuleminen on ihmisoikeus. Syöminen on elämän ydintoiminto.  Koulukkaita ja terveysasemaa ruokkivat keskuskeittiöt ovat lasten ja sairaiden hyvinvoinnin keskipisteitä.  

Suomen ruokaravintolakulttuuri eli ennen koronaa huikeaa kukoistusta.  Olen vilpittömän iloinen siitä, että vuoden ravintolaksi ennätettiin helmikuun alussa valita inarilainen Aanaar, pohjoisen perinteitä vaaliva huippuravintola. Jos mahamatkalle vinkkejä kaipaa, Posiolla vaikuttaa Tapio, minulta vielä käymätön paikka, jonka ruokalistoille olen kuolannut jo jonkin aikaa. Kuhmossa kannattaa käydä jokaikisessä ruokapaikassa eritoten nyt kun Kuhmo-kulinaristien kulta-aika, festivaalit siirtyivät. En ole pettynyt koskaan, kun tiedän ravintoloiden katteen. Kuitenkin näkyvä ruokakulttuuri on ollut Helsinki-keskeistä. Unohtaako Helsingin ympyröissä meidän mainion maamme ruokaperinteen? Mistä sinne kaikki tuodaan?

Ei ole ruokajuttua ilman kokkausvinkkiä. Olen inhonnut sydämeni pohjasta kesäkeittoa, mutta Tuominen inspiroi kokeilemaan uutta versiota. Kaivoin pakasteesta viime kesänä tallennetut uudet perunat, freesasin voissa kaksi punasipulia ja kaksi valkosipulin miedommansorttista kynttä ja kaksi porkkanaa, löysin pakkasesta vielä hortaa (poimulehteä, voikukan- ja koiranputken lehteä, siankärsämöä, nokkosta, suolaheinää - siis mitä meidän puhtaalta pihalta löytyy joka kesä) ja pösäytin sekaan jääkaappiin jo vähän unohtuneen parsan. Täysmaito ja kurkuma kruunasivat herkun, unohdin kokonaan suolan, eikä haitannut, sillä horta maustaa mainiosti.

Ylipainoisen kirjoittajan solakkuuden salaisuus on syöminen. Lappi-vegaani syö mm riistaa, poroa ja kalaa, termistä kiitän rovaniemeläistä ystävääni Sirpa Mikkolaa. Tarina julkaistiin Kuhmolaisessa 5.6.2020. Kuvissa hortaa ja hortasta tehtyä salaattia, Saaran tekemä avokukko ja Nea Berglundin mahtavaa luomuvalkkaria ja lopulta myös se kesäkeitto. Hortoilu on nyt parhaimmillaan!

ja jos tänne asti luit, käypä kuuntelemassa tämä, ruuasta sekin kertoo: https://www.youtube.com/watch?v=fZpBJ1Xcd9I

Sammaloituneet marjanpoimijatädit ja paradigman muutos

 

Kirjoitan tätä kotonani toukokuisena myöhäisiltana Kuhmon Timoniemellä. Ikkunasta näkyy toistakymmentä kilometriä Lentuan selkää, joku polttaa nuotiota vajaan kuuden kilometrin päässä Selkäsaaren tulipaikalla, aurinko valaisee puiden latvoja, valot ja värit tuovat mieleen parhaat impressionistit. Tätä maisemaa olen saanut onnekseni rakastaa jo viisitoista vuotta. Muuttoliike Kainuuseen, lintujen kevätmuutto oli huikeaa seurattavaa. Tunnustan olevani loivasti Pentti Linkolan ajatusten lapsukaisia. Tiedän monen nuoren tästä unelmoivan: kaunis, luonnonläheinen ympäristö, pientalo, edulliset asumiskustannukset, kulutuksen minimointia, kompostointia, kierrätystä, omavaraisuuden tavoittelua. Maksan vain sähköstä, kun vesi tulee omasta kaivosta. Asumisen hintoja voi verrata verkossa. Saan kalaa Lentuasta, yrtit omasta kasvimaasta, hortan, villiyrtit pihalta, marjat ja sienet lähimetsistä.

Hiljaisuutta ja luontoa kontrastoivat toisaalta keskustan Kantolan enemmän energiaa tuottava kuin kuluttava puutuoteklusteri, uskomaton kulttuuritarjonta hevistä maailman parhaaseen musiikkiin ja huippuarkkitehtien suunnittelemat kaupungin keskustan rakennukset, Atalante-kirjasto, Kuhmo-talo, Juminkeko ja palkittu massiivipuuelementtikoulu. 

Suomen kipupisteet tuntien pohdin, olisiko tämä paratiisi mahdollinen myös nuoremmille, joiden haaveita olen kuunnellut, muuttuuko nykyinen paradigma rannikoille kallistuvasta kotimaasta.

Osallistuin toistakymmentä vuotta valmiusharjoituksiin. Jared Diamondin ja Yaval Hararin tuotantoon kannattaa perehtyä myös viranomaisarkeen joutumattoman. Alkuperäiskansojen jäseniä kuoli joukoittain Euroopasta tulleiden valloittajien mukanaan tuomiin tauteihin.  Tuntuu pahalta tunnustaa, etten yllättynyt pandemiasta. Kuinkahan paljon Välimeren maiden ihmisten kärsimykseen vaikutti koronan lisäksi antibioottien pitkäaikainen ylensyönti, superbakteeriresistenssi.

Pandemia muuttaa jälleen elämää. Paljon riippuu ihmisten pohdinnoista ja heidän päätöksentekoonsa vaikuttavista voimista, mediasta, ajatuspajoista, normien muutoksista. 

Se mitä pandemia tekee kotoiselle aluepolitiikalle, on vielä hämärän peitossa. Pääsevätkö myös minua nuoremmat toteuttamaan unelmiaan ilmastonmuutoksen kannalta suotuisasta ympäristöstä, vähästä kulutuksesta. Olen toiveikas. Suomeen mahtuu, ihmisiä tarvitaan koko maassa lisää. Toinen maahanmuuttajasukupolvi rakentaisi verotuksemme pohjaa, infra toimii, lapset pääsevät kouluun ja harrastuksiin ilman pitkiä matkoja ja kalliita harrastusmaksuja, äidit ja isät hiihtämään kotiportailta ja nyt muotiin paukahtanut luonto- ja mökkeilybuumi voisivat jatkua ilman autolla ajelua.  Ehkä.

Ison rakennusliikkeen suunnitteluinsinööriltä opin, että omakotitalon rakentamisen neliöhinta on varsin usein kerrostaloneliötä halvempi. Kuntien, yritysten tulisi rohjeta myös valmiin tarjoamiseen, esimerkkinä energiaratkaisut sekä nyt kukoistavan etätyön salliminen. Ilmapiirin tulee olla vastaanottavainen. Ihmisten korvien välissä lienevät suurimmat esteet toisenlaiselle paradigmalle.

Aluepolitiikka sanana on inflatoitunut. Se saattoi jo olla hirttosilmukka, johon ripustettiin mennyt maailma, Keskustapuolue ja meidät oudot sammaloituneet marjanpoimijatädit. Olisiko siis parempi puhua vain politiikasta? Jonka tavoitteet määriteltäisiin niin, että koko maassa ihmisillä on mahdollisuus tehdä työtä, pysyä terveenä ja lisääntyä ja toivottaa tervetulleeksi kehittämispotentiaalia kaikkialta maailmasta, uusia ihmisiä luomaan elonkirjoa, monimuotoisuutta.

Signaaleja keskittämisbuumin taittumisesta on nuuskittavissa. Koronan takia työttömyys pomppasi kaikkialla, ja Uudenmaan työttömien määrä ylitti jälleen kotimaakuntani Kainuun asukasluvun. Velkaantuva valtio joutuu hakemaan säästöjä, joiden toivon osuvan paremmin kuin 1990-luvun laman aikaan tekijöihin, joiden kurittaminen ei lannista ihmisiä. Kainuussa, entisessä työttömyysmaakunnassa, on työvoimapula.

Mitä Suomi tulevaisuudeltaan haluaa? En jaksa uskoa, että tulevaisuustyö olisi pelkästään trendien tunnistamista ja niiden myötäilyä. Tulevaisuuteen voi avoimessa demokratiassa vaikuttaa.  Hyvä ympäristö, maisema, metsien suloinen syli ja kestävä, ekologinen hyödyketuotanto saattavat olla jotakin, minkä nuorimukset tuntuvat ymmärtävän keski-ikäisiä paremmin. Kainuun esimerkki on Mustarinda-säätiön Paljakan taiteiljaresidenssi, aivan lähelleni on syntynyt toinen, Sinisukka. Luotan siihen, että ilmastonmuutos lempikirjailijani Veikko Huovisen sanomaa myötäillen houkuttelee ihmiset merenpinnan noustessa sisämaahan. 

Voisiko Suomi heittää vallalla olevan keskittämispikaviisauden hukkakoriin ja rakentaa vahvuuksiensa varaan, luottaa laajaan maahan, metsiin, hiljaisuuteen, ekologiseen elämäntapaan?

Blogi on julkaistu Aluekehitystoimisto MDI:n verkkosivuilla 4.6.2020 (www.mdi.fi/blogi). Toimin MDI:ssä neuvonantajana.  Reippauspalkintona lukijalle Puolustusvoimien lippujuhlan päivän kunniaksi yhden mielikuoroistani, Laulumiesten versio rakkaasta körttivirrestä "Käy isänmaataan kohti ain" https://www.youtube.com/watch?v=YvERndEZ-y8

Oi ihana toukokuu

Kevät on toiveikasta aikaa. Eilisen ja yön lumisateen jälkeen sain pikkuisen ryytimaan käänneltyä, lisäsin ostomultaa ja omaa kompostia, kanankakat tulevat myöhemmin, koska pyry ajoi taas sisälle. Viime kesän sadosta sain ensimmäisen kerran koko talveksi lehtipersiljaa, tilliä taisi tulla vähän liikaakin. Rosmariinit ja basilikan taidan pitää sisällä, sillä pohjoisen kesä on lyhyt ja vähäluminen.

Täällä korpipesässä koronaa ei aina muista. Muuttoliike Kainuuseen on ollut viimeisen viikon aikana huikea, tarkoitan muuttolintuja. Tänäkin aamuna rastaat, punakyljet, räksät, mustarastaat sekä peipot ilahduttivat konsertillaan. Kulorastas ja mustarastas ovat lempilintujani. Välimeren saarella töitään tekevä poika jäi Suomeen etätöihin, ja on nyt ilonamme. Riskiryhmiä koetamme muistaa pysymällä täällä, etenkin nyt, kun kumpikin yskiä möykyttää öisin. 

 Moni ystävä ja sukulainen kuuluu riskiryhmiin. Minua sieppaavat erinäisten gurujen kummat ajatukset siitä, että yhden (=ikäihmisten) ikäluokan takia tehdään niin suuria taloudellisia uhrauksia. Tuosta ajattelusta on lyhyt matka julmuuteen.

 

 Voisiko kevättä piristää vanha ihana serenadi? Lasteni isä ja useat opiskelukaverini lauloivat Ylioppilaskunnan laulajissa, minä jonkin aikaa Pohjalaisen Osakunnan laulajissa, ne keväiset muistot ovat ikuisia. 

Ole hyvä, siis: https://www.youtube.com/watch?v=ElpzcVjEO-s

Pahoittelen jos mainokset pomppaavat esiin.

Hyvää Floran päivää, sehän on jo huomenna!

Ei näy vastarantaa ikkunasta, kun toukokuun lumisade rettuuttaa kesätoiveita. Tavallisesti jää on lähtenyt Lentualta äitienpäivänä, nyt arvelen, että menee viikko.

Tsemppiä, iloista mieltä kaikille, selviydymme tästäkin koettelemuksesta. Kannattaa yhä eristäytyä, ken voi.

Minäilyn loppu, osa III

Vanhat naapurit Hannele ja Jean palasivat
etelän reisultaan

Korona riivasi sekä valtionpäämiehiä kuten brittipääministeri Boris Johnsonia että leireihin sullottuja sotaa pakenevia. Etiopian älykköpääministeri Abiy Ahmed kirjoitti The Financial Timesissa, että pandemia paljastaa solidaarisuuden tarpeen. Abiyn mukaan Etiopiassa ja monessa muussa Afrikan maassa viruksen torjunta on mahdotonta, koska ihmisillä ei ole puhdasta vettä ja perusterveydenhuolto on poikkeus eikä sääntö. Solidaarisuus maailman köyhiä kohtaan merkitsee myös tervettä itsekkyyttä. ”Jos virusta ei voiteta Afrikassa, pomppaa se takaisin muuhun maailmaan”, Abiy kirjoitti. (HS 6.4.)

Tuleeko uusiutuvista pandemioista hieman jo kulunutta sanontaa käyttäen uusi normaali? Virukset joka tapauksessa mutatoituvat, tulee uusia mutta toivottavasti ei näin ilkeitä.  Ihmiskunta on tottunut liikkumaan, matkailu on kasvanut vauhdikkaasti koko pallolla ja uteliaita maankiertäjiä tuntuu riittävän. Pitääkö meidän totutella uusiutuviin viruskriiseihin? Minkä pitää muuttua, että yhteiskunta pysyy raiteillaan?

Suomi on saanut kansainvälisessä mediassa kiitosta varautumisesta. Huoltovarmuuskeskuksen pöljyilyn käsittely on mielestäni osoitus siitä, että virheisiin osataan avoimesti puuttua. En ole elämäni aikana tavannut yhtään virheetöntä virkamiestä tai yrittäjää, en yhtään mokailematonta organisaatiota. Kyky korjata tehdyt virheet kertoo hyvää yhteiskunnastamme. Trumputtimista en sano mitään, sillä historia kyllä paljastaa kuka on suurmies ja kuka ei. Suurnaisten kautta odotan hartaasti.

On mielenkiintoista seurata kipeää asennemaaottelua Suomen ja Ruotsin välillä. Ruotsissa painotettiin alussa talouden kestävyyttä ja kartettiin tiukkoja rajoituksia, ja ihmisiä menehtyy suhteellisesti enemmän kuin Suomessa. Vasta perusteellisten analyysien jälkeen voidaan sanoa, mikä on ollut viisasta.

Uudellamaalla asuva ystäväni lähetti vitsinä terveisiä Vapaavuorelta, joka ei enää ollutkaan Vapaa Vuori, koska maa jaettiin viikoiksi kahtia. Kuinka perusoikeuksien rajoitusten kanssa jaksetaan elää? Repeileekö kansalaisten tottelevaisuus? 

Muuttuuko maailma oikeasti pandemian seurauksena, jää nähtäväksi. Toivon, että pandemia nostaa totuuden, luonnontieteiden ja kansainvälisen yhteistyön arvostusta.

Kirjoittaja uskoo pandemian jälkeiseen nousukauteen. Minäily on MA Nummisen mojova termi. Tarina ilmestyi Kuhmolaisessa 5.5.2020. Uskon pandemian talttuvan vasta rokotteen valmistuttua. Voimia kaikille ja iloksenne Laura Marlingin suloisen haikea What he wrote: https://www.youtube.com/watch?v=g3BXL3QvQD8

Minäilyn loppu, osa II

Lempieläimeni Iita  toissapäivänä tervattiin ja  juuri lakitettiin pölättämään koronan
tiehensä. Sir Elmeri Jänis ei pelkää tätä karhua.

Toivotaan, että korona menee ohi, pienet yritykset pysyvät jaloillaan eikä epidemia palaa. Koetetaan soittamalla ja kauppa-apua tarjoamalla huolehtia naapureista. Ostetaan niin paljon kuin sielu sietää Kuhmon pieniltä yrityksiltä. 

Kun sanomalehdet alkoivat kirjoittaa pandemiaeristyksen aiheuttamista ongelmista, havahduin. Onko perheen kanssa oleilu, yksinolo, rauha ongelma? Toki me korvenpeikot olemme etuoikeutettuja, kun voimme jopa kaupungin keskustasta äkkiä päästä järven jäälle ja mehtään. Omavaraisuus ja kätevyys ovat kainuulaisten parhaita ominaisuuksia. Useimmilla on kasvimaa, metsästys ja kalastus tuovat mukavasti lisää pötyä pöytään.

Myös hengellisyyttä kannattaisi pöyhiä. Esiäitimme ovat koettelemusten tullen hakeneet voimaa hiljaisuudesta ja luonnosta. Kautta vuosituhanten kaikissa suurissa maailmanuskonnoissa sen harjoittajat ovat vetäytyneet laumaeläimelle tyypillisestä sosiaalisesta sekasorrosta yksinäisyyteen, jatkuvaan rukoukseen ja meditaatioon. Eikä edes tarvitse mennä pois rakkaasta Suomestamme. Lintulan ja Valamon luostarit, Kulttuurikeskus Sofia ja lukemattomat maallisemmat retriittipaikat tarjoavat kollektiivista hiljaisuutta.  Monet käyvät normaalina aikana hiljentymässä luostarin rauhassa. Koen sitä samaa täällä pimeässä korpikolossani, Lentuan rauhassa, tuohustulen valossa. 

Monelle riittää kesämökin hiljaisuus, saunan pyhyys. Saunassahan ennen synnyttiin, ja siellä myös kuoleman kohdattua keho pestiin odottamaan hautaamista.

Ei yksinäisyys ja rauha merkitse välttämättä kriisiä. Meidän aikamme ylipsykologisoi vastoinkäymisiä. Pandemia on vastoinkäyminen. Entäpä jos tarttuisimme tilanteeseen myös hiljaisuuden ja nöyryyden, rauhan ja levollisuuden opettelun näkökulmasta?

Kirjoittaja tunnustaa olevansa aika hörhö ja viihtyvänsä ujostuttavan hyvin hiljaisuudessa, kun saa kuunnella välistä käpylintua, joutsenia ja Bachia. Minäily on MA Nummisen kehittämä termi.

Turina julkaistiin vapun aattona 2020 Kuhmolaisessa. Teemasta huolimatta kaksi vappua sivuavaa reippauspalkintoa lukijalle, ihana Max Raabe laulaa  niin että sydän pomppii: Ich bleibe zu Hause (nonniinhän se on) ja  tietysti soittajan äeti ylpeänä jakaa Teekkaritorvien etävapun muikean Tiger ragin, jälkeläinen soittaa klarinettia (toinen rivi, oikea reuna). Miten ihmeessä ne sai kaiken synkronoitua?

https://www.youtube.com/watch?v=uJSh8ob3pqI

https://www.youtube.com/watch?v=sY-NyGvu9Rw

Minäilyn loppu, osa I

Huhtikuu Lentuan rannalla on ollut upea. Jäätä on kymmeniä senttejä.

Pandemia riipii. Moni saattaisi menettää vuosia, vuosikymmeniä elämästään, jos korona tarttuu ja äityy pahaksi. Talouden ja sairastavuuden suhde on kipeä eettinen teema.

Pandemian ja evoluution tai mystisten maailmanselitysten suhde mietityttää ristiriitaisen ajattelijan Pentti Linkolan poismenon jälkeen. Siivoaako Gaia, maailman maaemo, hellenististen jumaltarujen alkuäiti meitä vähemmäksi? Syyksi voimme me syyllisyysgeneraattoreiden dynamot kehittää sen, että olemme lisääntyneet reilusti yli ekologisen lokeromme, sotkeneet maata, ilmaa ja vettä, loukanneet eläinten oikeuksia tunkemalla niitä toreilla myytäväksi ahtaisiin häkkeihin, missä stressi vauhdittaa tappavien virusten syntyä. Kiinan eläintoreiltahan tämä vihulainen läksi liikkeelle.

Lentokoneet eivät nyt piereskele päästöjään normitahtiin. Maailmantaloutta kuppaa kuitenkin kovin kourin se, että salkkumiehet ja jakkupukuamatsonit eivät lentele ympäriinsä, komponentit jäävät tuottajilleen, palveluja ei osteta, yritysten kassavirta tyrehtyi ja turistit jäävät kotikonnuilleen.

Ison yhtiön tuotantojohtaja kiteytti talouden osuvasti: talous on sitä että rahaa siirtyy kädestä toiseen.  Saksalainen Bertelsman Stiftung laski, että Suomi oli hyötynyt globalisaatiosta vuosina 1990–2016 noin 194 miljardia euroa eli lähes neljän Suomen valtion talousarvion verran. Se on 36 664 euroa jokaista suomalaista kohti. Suomi hyötyi globalisaatiosta 42 tutkitusta maasta kolmanneksi eniten Sveitsin ja Japanin jälkeen (HS 15.3.20). Hyödyt koskevat myös kuhmolaisia, sillä vientiyritysten markkinat ovat maailmalla.

Muuttaako pandemia maailmaa? Tasaako etätyö ruuhkia ja palveluja? Ovatko reissureiskat enemmän tavattavissa kustannuspaikallaan? Messuista ei voida luopua, sillä tuloksekkain myyntityö yritysten välillä tehdään kasvotusten. Digitalisoitunut kansalainen ostaa netin kautta, eikä pandemia leviä verkossa. Liian pitkät elintarviketuotantoketjut pilkotaan turvallisemmaksi, lähiruoan osuus voi kasvaa. Tuotantoa saattaa palata yritysten kotimaihin. Suomen omavaraisuusasteen arvioitiin olevan 70 % ennen kriisiä, kriisin aikana 80 %.

Synnyttääkö hiljaisuus uutta luovuutta, uusia malleja tehdä työtä ja tuottaa hyvää toisille ihmisille? Karsiutuuko turhakkeiden tuotanto?  Elämme minäilyn aikaa, selfieaddiktien kukoistusta.  Kasvoiko lähimmäisenrakkaus kriisissä? Salibandyjoukkue Jyväskylän Happee tarjosi ensimmäisten joukossa apuaan riskiryhmiin kuuluville. Kuhmon kaupunki ottaa yhteyttä kaikkiin yli 70-vuotiaisiin, ja tänne syntyi eristykseen joutuneille kaupassakäynnit hoitava yritys.

Osallistuin toistakymmentä vuotta valmiusharjoituksiin. Suomalaiset viranomaiset ovat harkitsevia. Kiitos puolustusvoimien, Rajavartiolaitoksen, pelastuslaitoksen ja poliisin, kuntien, soten ja ministeriöitten ja THL:n väen, meillä on varauduttu ehkä muutamia maita paremmin. Toki Euroopan suurvaltioissa on väkeä enemmän kuin piskuisessa kansassamme, jota jo talvisota opetti varautumaan. Tilannekuvan analyyseissa voidaan tehdä virheitä. Jälkiviisaiden kuoro lienee järjestäytymässä, minkä en toivo latistavan keskustelua. Suomi on avoin demokratia, joka kehittyy keskustelun kautta.

Kirjoittaja pelasi lapsena koronaa, sairasti hongkongilaisen influenssan ja muistaa sen 14 vuorokauden yönä. ”Minäily”-termin lanseerasi kirjoittajan ihannemies MA Numminen. Kolumni julkaistiin Kuhmolaisessa 28.4.2020.
Bonusraitana MA Nummisen riemukas"Kotiharjun päällä":https://www.youtube.com/watch?v=5UNQr2jb18w

Häijynsorttinen apina

Aamuvarhain 15.4. puuterilumi peitti Lentuan rannan

Tämä feministitäti tunnustaa arvostavansa useita setämiehiä, kuten esimerkiksi Petteri Taalasta, Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeriä ja Hannu Lauermaa, psykiatrisen vankilasairaalan ylilääkäriä. Molempien viestit perustuvat osaamiseen ja tieteen kunnioitukseen. Taalas on todennut, ettei maailmanloppu ole nurkan takana ja energianlähteitten muuttaminen, ei Suomen maan tai metsien käyttö ratkaisevat kasvihuonepäästöjen aiheuttaman ilmasto-ongelmamme.

Väkivaltaa en ole ikänä ymmärtänyt. Kuinka joku, mies tai nainen, tyttö tai poika, voi niin kilahtaa, ettei kunnioita leikki- tai ryyppykaverinsa, lapsensa, puolisonsa koskemattomuutta. Ihmisarvon kunnioituksen tulee kattaa molemmat sukupuolet ja kaikenikäiset. Se, että miehen tulee huolehtia omista sukistaan ja tehdä muutakin kotona kuin lukea lehteä, on ollut viiteryhmälleni itsestäänselvyys. 

Ylilääkäri Lauerma avasi väkivallan sykeröitä esitelmöidessään mielenterveys- ja päihdepäivillä alkuvuodesta. Miehet johtavat ikävällä tavalla väkivaltatilastoja, sillä yhdeksän kymmenestä henkirikoksen tekijästä on miehiä. Keskivertotappaja on 20-45-vuotias, asuu yksin, on riehunut aiemminkin. Tekijöistä ja uhreista 80 % ei tee töitä. Normitappo tapahtuu laskuhumalassa ja verensokerin laskiessa, eikä tappaja usein muista mitään surmantyöstä. 

Aggressio sinänsä ei ole hyvästä eikä pahasta, saattaa olla jopa reippauden buustaaja. Jos miesihminen ei pääse purkamaan tarmoaan työssä, heiluuko nyrkki silloin helpommin, onko osattomuus asia joka lisää vihaisuutta. Kohde vain saattaa olla väärä, viaton kaveri. 

Lauerma luonnehti ihmistä evoluution tulokseksi. Hänen mukaansa ihmislajin lisääntyminen on riippunut toimivien kohtujen määrästä. Miehiä on riittänyt vähempikin. Sen takia mammutinmetsästyksessä oli varaa menettää muutamia miehiä, ja ihmislaji selviytyi silti. Miehessä on väkivaltapotentiaalia, jolle ei ole aina käyttöä. Olemme siis Lauerman mukaan häijynsorttisia apinoita. Uskon.

Kivaa on, että surmantyöt ovat vähentyneet jo parikymmentä vuotta. Arvelen sen johtuvan mahdollisessa tappoiässä olevien ikäluokkien pienentymisestä, uhrien paremmasta ensihoidosta ja ehkä, ehkä jopa siistiytyneistä viinanjuontitavoista. Voivotteluun taipuvaiset pettyvät jälleen: maailma ja nuoret miehet paranevat koko ajan.

Kirjoittaja uskoo ihmislajien evoluution etenevän ja toivoo yksinäisyyden väistymistä ja terveitä voimanpurkautumisen väyliä kaikille 20-45-vuotiaille könsikkäille. Kolumni ilmestyi Kuhmolaisessa  15.4.2020.

Bonusraitana loppuun asti lukeneille yhden lempparilaulutekijän, Herman van Veenin ihana naljailu:

https://www.youtube.com/watch?v=TIxzLNJQ8Qg  

Ja kirkkaan viikon kunniaksi ikonirykelmäni, kiitos Leila Maria ja Isä Vladimir töistänne

Tulevaisuus nostaa Kuhmon kiehtovuutta

Kotirantani Lentualla matalan veden ja auringonnousun aikaan

Yhteiskunnallisia ja oman elämän ratkaisuja tehdessä pohditaan, mitä on odotettavissa, nostetaanko veroja, höylätäänkö tukia, otetaanko asuntolainaa, ostetaanko hybridiauto. Tulevaisuuden pohtiminen edellyttää varallisuutta, sillä valintoja ei voi tehdä jos ei ole valinnanvaraa. Köyhimmät miettivät, mistä repiä rahat seuraavaan viikkoon tai päivään, mistä nipistää, mistä luopua, ostaako välttämättömät lääkkeet vai ruokaa.

Mahtaako tulevaisuuden hahmottelu myös rajoittaa mielikuvitusta? Kun maailmalla jyllää kaupungistuminen, se ylittää uskontona jo evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärän ainakin Helsingissä. Tutkijat ovat todentaneet ilmastomme lämpiämisen. Oliko kirjailija Veikko Huovinen oikeassa, kun haastattelussa uskoi ihmisten pakenevan vaaramaille veden noustessa Helsingin Kauppatorille. Helmikuun myrskyissä vesi jo nousi Kauppatorille!

Ilmastonmuutos piinaa nuoria suomalaisia. Puolet kansasta ei tosin usko ilmastonmuutokseen, mikä sataa populistien laariin. Silti ilmasto lämpiää mielipiteistä piittaamatta ja arktisella alueella kaksi kertaa nopeammin kuin etelämpänä. Jäätiköiden sulamisen vaikutukset ovat kovia, sillä sulavien vesien massat hidastavat pohjoisen lämpimänä pitävää Golf-virtaa. Golf-virta on nyt yhtä hidas kuin 1600 vuotta sitten. Jäähtyykö Golf-virta? Tuleeko meille ensin hiki ja sitten vilu? Mikä on ihmisen, mikä on vaikkapa maapallon akselin tai kiertoradan värjymisen osuus muutoksiin?

Uskon ihmiskunnan kehittymiseen enemmän kuin pikaiseen maailmanloppuun. Kausaliteetit, luonnon syy-seuraussuhteet ovat mutkikkaita. Ilman lihansyöntiä ihmisiä ei olisi nyt 7 miljardia, joka sinänsä on liikaa.  Sotia on vähemmän kuin koskaan, lukutaito on maapallolla lisääntynyt. Uskon ihmisen selättävän teknologialla ja älykkäillä valinnoilla osuutensa ilmaston lämpenemisestä.

Tulevaisuutta voi mielikuvitella peilaamalla mennyttä. Elämäni aikana suurin muutos ovat olleet kännykät. En olisi 20 vuotta sitten uskonut, että googlaan reseptit ja kuuntelen maailman radiokanavia kännykällä. Augsburgista truutataan muuten pelkkää Bachia vuorokauden ympäri, paras reggae-kanava löytyi tietysti Jamaicalta ja Buenos Airesin tangoradio on kuuma. 

Uskon biopolttoaineiden ja pienten paikallisten bioenergia-asemien tuloon. Meidät sirutetaan, ja meihin istutettu siru hoitaa asioitamme. Sairauksia voitetaan, jos tutkimusta rahoitetaan riippumattomien yliopistojen kautta eikä sairauksista hyötyvä lääketeollisuus estä innovaatioita.

Kovan markkinatalouden kritiikki kasvaa jopa nationalistien voimin, joten talouden arviointi muuttuu. Sokea usko globaaliin markkinaan ei ole tuonut pelkkää hyvää. Talouden realiteetteja ei voi paeta, mutta aikaa ja voimavaroja pitää varata ihmistouhujen ekologiselle kestävyydelle ja etenkin ajatuksille ja päätelmille. Vuodenvaihteen lehdissä nostettiin ihmisen mukavuus (ei mukavuudenhalu), hyväntahtoisuus keinona säilyttää ihmisyys teknologiavetoisessa yhteiskunnassa.  

Tarvitsemme kauneutta. Todellinen kauneus pakenee euroja. Luonto, maisema, vanhat jugend-rakennukset tai muut harvinaiset rakennuskaunokaiset ja Kuhmon kamarimusiikki ovat mittaamattoman arvokkaita. Ne voidaan pilata, mutta niitä ei voi tyhjästä synnyttää. Jos tekemistä ohjaisi vain kannattavuus, Helsingin ihanat jugend-korttelit, Kuhmo-talo ja festivaalit olisivat jääneet tekemättä. 

Kirjoittaja arvelee Kuhmosta tulevan joskus todellinen hot-spot tungosta ja pakokaasuja vierastaville maailmankansalaisille. Tarina ilmestyi Kuhmolaiseen Pyhän Patrikin muistopäivänä eli Irlannin kansallispäivänä ja Director musices Arrigo Christian Blomin syntymäpäivänä.

Kiitos toimittaja Antero Komulaiselle, joka terävästi huomasi mojovan torifiban alkuperäisessä tekstissä: sotkin, minä ikuinen landepaukku, Senaatintorin ja Kauppatorin keskenään, vaikka molemmilla tallustelen silloin tällöin. 

Keksittyjä ja todellisia kuolemia

Pienen meren yli päässeen kuva vaarallisesta matkasta,
tuumii Kreikan meren olevan vaarallinen mutta tulevaisuuden
pakomatkan jälkeen olevan valoisa. Onkohan näin?
Kuva parin vuoden takaa, lähde WHO

Katson dekkareita. Suosikkejani ovat kielen ja yhteiskunnallisten viestien takia saksalaiset dekkarit. Jo päättyneet Bella Block ja Die Komissarin nousivat yli muiden karismaattisten näyttelijättärien takia. Vaikka en lakkaa ihmettelemästä, kuinka Englannin maaseudulla tehdään niin paljon murhia kuin Midsommerin seudulla, tykkään sarjasta. Jähmeän jäyhä, kuitenkin sanavalmis komisario Barnaby on vähän kuin me suomalaiset. Amerikkalaisten CSI tökkii, ei ole kiehtovaa seurata luodin matkaa aivokudoksessa.

Tekisivätpä yhtä hyvillä näyttelijöillä jotakin muutakin genreä, miksi aina pitää tappaa. Murhat ovat kuitenkin harvinaisia hyvinvoivassa, sivistyneessä ja ihmisoikeuksia kunnioittavassa Euroopassa. Vai onko Eurooppa enää sivistynyt, kunnioittaako ihmisoikeuksia?

Turvallisessa Suomessa pahimmat uhkat liittyvät päihteisiin, syrjäytymiseen ja kotiväkivaltaan.  Tilastotieto pysäytti: myrkytyskuolemissa lääkkeet ja huumeet ovat vallanneet Kuningas Alkoholilta sen pitkään hallussaan pitämän ykkössijan. Saa nähdä, muuttuuko huumelainsäädäntö. Mielestäni käyttäjiä ei pitäisi kriminalisoida. Ovat uhreja. Mitä Sinä tuumit? Pitäisikö kannabis laillistaa? 

Kotiväkivalta on älytöntä, vaarallista, tappavaa. Jos tunnet lähipiirisissäsi uhreja – pidän moksijoitakin uhreina – älä jää seuraamaan tilannetta, vaan kerro oitis sosiaaliviranomaisille tai poliisille. Lyömiseen voi kuolla.

Turvallisuus maailmassa on parantunut, vaikka Lähi-Idän hornankattila yhä kiehuu. Jesidien kohtalo on kauhea, Isisin vastustaminen älykästä. AlHolin kourallinen suomalaisia nousi kiihkeäksi kysymykseksi, ja repliikit olivat välistä outoja. Isompi ongelma ovat Välimereen hukkuvat lapset. Muuan berliiniläinen sukellusharrastaja oli kertonut harrastuksensa käyneen karmeaksi, kun Välimeressä tulee jatkuvasti vastaan kalmoja.  Jälkipolvet kysyvät, mitä teitte asialle, ei sukellusharrastukselle, vaan rikollisille salakuljettajille.

Kuka siis tekisi välikysymyksen kaikista niistä 30 000 onnea tavoitelleesta, jotka hukkuivat viime kymmenluvulla Välimereen? Vuoden 2019 marraskuun loppuun mennessä oli hukkunut 1091 ihmistä. Rakastan eläimiä, silti 39 suden tappamaa koiraa lienevät kuitenkin pienempi ongelma kuin rikollisten salakuljettajien ihmisuhrit.

Syömmekö me halpuuttajat kuitenkin meren ylittämisessä onnistuneiden Espanjassa halpatyömailla kasvattamia tomaatteja? Olisiko suomalaisen, Saksassa vaikuttavan talousprofessori Panu Poutvaaran ajatus kannatettava: väliaikainen työlupa maksaisi, siitä muodostettaisiin talletus, jonka saisi takaisin palatessaan kotimaahan. Merenylittäjät kun joka tapauksessa maksavat suuria summia salakuljettajille, rikollisille.

Koska kuhmolainen syke on jäänyt pääkoppaan, tiedän lukijoista jonkun jo puhisevan, että mitäpä se meille kuuluu mitä Välimerellä tapahtuu tomaateista huolimatta. Mietitäänpä. Mitä jos Ameriikan kultaraittia etsimään Kuhmosta lähteneiden siirtolaistemme olisi annettu hukkua samalla tavalla. Ollaanko me valkonahat yhä rasisteja? 

Kirjoittaja suree ihmisoikeuksien pilkkaamista, tietää ihmiskunnan lähteneen liikkeelle Afrikasta ja uskoo hyvyyteen
Tarina julkaistiin Kuhmolaisessa Kalevalanpäivänä 2020