Vaatteet on mun aatteet

Kuulun sukupolveen, jolle äiti neuloi jumpperit, pipot ja lapaset ja jopa sukkahousut. Viimeksi mainitut kutittivat armottomasti, enkä tykännyt äidin taidonnäytteestä. Täti ompeli makeimmat mekot. Oma tyttäreni peri serkkujensa ja isonsiskonsa kolmen tytön jaloissa käyneet tehdasvalmisteiset sukkahousut, jotka venähtäneenä lörpsöttivät niin että kerran pikku pukijan tyytymätön parku kuului kauas. 

Koulun käsityötunnilla opettelimme neulomaan sukkia ja lapasia, ompelemaan hameen, mekon ja pannumyssyn. Luojan kiitos mummu jeesasi, sillä minua kömpelömpää käsityöläistä en tiedä. Opettelimme parsimaan rikkonaiset sukat. Parsiiko enää kukaan sukkia? Erikoisin vaatekokemus on penkkareista: meidät kannettiin lopullisesti ulos koulusta susiturkissa, mikä onkin ainoa fyysinen kosketukseni tähän petoeläimeen. Onneksi.

Marimekon kankaat räjäyttivät tietoisuuteni, verhojen ompelu alkoi kiinnostaa. Tein omat liinavaatteeni, verhot, pyyhkeet, tyynyliinat, lakanat. Opiskeluaikana innostuin painamaan kankaita, jokunen värikäs pusero ja hame on muistona noilta ajoilta. Opettelin pirtanauhojen teon ja innostuin kutomaan, kun värit sytyttivät sieluni. Innostus jäi lyhytaikaiseksi, mutta pullahti vanhana esiin hinkuna tuherrella vesiväritöitä.

Pikamuodin vyöry alkoi jokunen vuosikymmen sitten. Kauneutta arvostan, mutta vuodenajasta toiseen vaihtelevat tyylisuunnat tuntuvat täydelliseltä höynäämiseltä. Hikipajoissa olemattomilla työehdoilla ahertavat lapsukaiset Intiassa, Kiinassa, Bangladeshissä ennättivät kärsiä varsin pitkään, ennen kuin vastuullisuutta korostavat järjestöt herättivät meidät ylikuluttajat. Koronan takia jäi miljoona ompelijaa vaille toimeentuloa. En usko Aasian vaateteollisuuden ympäristötietoisuuteen tai eettisyyteen. Aihepiiri on hankala, sillä matalakin palkkataso on parempi kuin ei lainkaan toimentuloa tai lasten myyminen jokaisesta köyhän ja rikkaan maan suurkaupungista löytyviin bordelleihin.

Kilpailu vaatetusteollisuudessa on kovaa. Nanso joutui viimeisten joukossa lopettamaan kotimaisen vaatetuotannon. Onneksi on syntynyt pieniä kotimaisia lasten- ja naistenvaatteita valmistavia yrityksiä. Laatuvaatteet kestävät ja niiden tyyli säilyy. Olen innoissani nykynuorten vintage-, kirppariarvostuksesta. Vaate tuntuu surullisimmalta jätteeltä, turhimmalta energiankulutukselta ja päästötuotannolta, mitä liioiteltu kulutuskulttuurimme tuottaa. Koittaako aika, jolloin jälleen perimme vaatteita, teemme enemmän itse.

Kirjoittaja on ottanut vakavasti Minna Canthin lausahduksen ”Kaikki naiset älkööt tehkö käsitöitä”
Pakina paikantui Kuhmolaiseen 6.11.2020. Kuvassa kirjoittajan perhe v 1957, kirjoittaja äitinsä Ellenin sylissä, isä-Veikon edessä seisomassa Eija-sisar, kuvan otti Pekka-setä, Pekka Valtanen, Serkuille tiedoksi, että se huippumekontekijä on tietysti tätini Aili, jonka mukaan esikoiseni myös kastettiin.

Sokerina pohjalla nuoruuteni suurin ikoni Dylan. Kaikki hänen levytyksensä suurin piirtein ennen vuotta 1967 saavat sieluni soimaan, tässä kipeä rakkauslaulu, ole hyvä: https://www.youtube.com/watch?v=u-Y3KfJs6T0