Oi nuoruus

En mitenkään pysty välittämään kirjoittamalla kuin pienen tähtisadetikun säteilyn verran siitä ajatusten ilotulituksesta, mistä saamme nauttia päivät pitkät, aamusta iltaan. Tänään Hannah aloitti, Blake (alemman kuvan professoritäti rastoineen) innosti meidät aikamoiseen sielujen synergiaan. Blake Beardin luentojen piti käsitellä verkostoja, mikä ennalta teemana maistui tuhannesti puidulta. Sessio yllätti minut, jälleen. Verkostoituminen merkitsee perimmiltään sitä, että otat työssäsi huomioon muutkin kuin itsesi tai työkaverisi tai esimiehesi tai oman kylän tai naapurikylän asukkaat tai samalla tavalla ajattelevat. Verkostoituminen on sitä, että haluaa avautua tekemään yhteistyötä toisten ihmisten kanssa, mikä aina merkitsee osaamispotentiaalin huimaa kasvua.

Päät kääntyivät, näkymykset viuhuivat ilmassa, kun osallistujat kartoittivat verkostonsa aukkoja. Niitä oli. Ikäjakaumamme on 27 ja 60 välillä, ja kokemusmaailmojen erilaisuus on aina rikkaus. Jossakin välissä, keskustelun liekehtiessä joku aloitti Gloria Gaynorin I will survive - biisin ja johan meitä laulatti!

Anita puki sanoiksi sen, mitä naiset todella haluavat: voisiko naisten nousu miesten rinnalle tuoda kerrassaan uutta ajattelua globaalien ongelmien ratkaisuun. Pekka tuumi hiljan kotona Suomessa, että maailma olisi parempi paikka elää, jos naisia olisi enemmän johtotehtävissä. Onko näin?

Verkostoanalyysi ja sen pohjalta jokaisen tekemä toimintasuunnitelma herätti runsaasti ajatuksia. Jäin pohtimaan pientä lintukotoamme Suomea, nurkkakuntaista, rakasta, metsiltään ja järviltään avaraa, mutta mieliltään ahdasta Kainuuta. Juuri tällä hetkellä yrityksiä myllerretään, yliopistot ja tutkimuslaitokset kiehuvat, valtion organisaatiot saatetaan uuteen uskoon eikä kukaan vielä oikein tiedä, mitä kuntauudistuksesta tulee. Ehdimmekö me suomalaiset johtajat liikkua riittävästi maailmalla, edes oman maan sisällä verkostoitumassa, hakemassa uutta ajattelua, vai onko olettama se, että jauhamme laatikkoleikkejä päivät pitkät oman organisaation sisällä. Jos jotakin halutaan Suomessa tehdä paremmin, tehokkaammin, ihmisystävällisemmin,  ratkaisukeskeisemmin, yhteistyön ja yhteisten tapaamisten pitää lisääntyä ja niihin tulee varata enemmän aikaa. Edellytys on aidon, oikean yhteistyön ja kaikkien voimavarojen reilu arvostus. Se puuttuu ainakin Kainuusta ja saattaa puuttua koko Suomestakin.

Hannah Riley Bowles jatkoi neuvottelutaidoista. Hänen luentojensa aikana puhkesi keskustelu työn ja perhe-elämän yhdistämisestä. Minun piti nipistää itseäni, kun kuuntelin nuorten, hyvin kasvatettujen, huippuyliopistojen kouluttamien naisten huolia: yhäkö keskustelu pyörii samoissa sfääreissä kuin 1970-luvulla. Pyörii se. Skandinavian maita ja Hollantia lukuunottamatta naiset ongelmoivat yhä sen kanssa, voiko nainen käyttää parhaat vuotensa sekä työntekoon että lasten kasvattamiseen. Janetin, kämppikseni kanssa tuumimme juuri, että olipa hyvä, että vielä päivällä maltoimme pitää suumme kiinni. Enin osa maailman naisista ei pysty edes pohtimaan moista ylellisyysongelmaa kuin jäädäkö kotiin vai mennäkö töihin, vaan työnteko on välttämätöntä lasten elättämiseksi. Jos työtä ylipäätänsä on tarjolla.
 

Naiset voivat ottaa opiksi paitsi toisiltaan myös miehiltä (ja päinvastoin). Muistan kamarineuvos Tuulikki Karjalaisen viisauden miessukukunnasta: miehet pystyvät Tuulikin mukaan ojentautumaan nopeammin tehtävää kohti, kaiketi armeijan tai sukupuolirooliinsa kasvamisen kautta. Ehkä nuorten naisten kannattaisi ottaa oppia vaikkapa meneillään olevien jääkiekon MM-kisojen kunniaksi jääkiekkoilijoilta: vain maalit merkitsevät. Monesti on helpompaa hypätä aina eteen tulevan esteen yli kuin käyttää energiaa esteiden etsimiseen ja niiden murehtimiseen. Toki konteksti, se missä olet, mitä on ympärilläsi, merkitsee. Mutta naisille tekee aina mieleni sanoa: go for it. Kukaan ei anna sinulle lupaa, tee se, mitä pidät tärkeänä.

Söin illalla nuorimpien kurssilaisten kanssa. Katrina on Applen leivissä, Karolina on espanjalaisen Caixa-pankin Puolan maajohtaja, Merissa on jordanialainen urheilujohtaja. Ailin ja Iiriksen ikätovereita, ja huikeista meriiteistään huolimatta ihan samanoloisia kuin omat rakkaat tyttäreni.

Nukkumaan mennessä mietin maailman epäoikeudenmukaisuutta. Opin tänään, että jokainen päivä tuotetaan ruokaa 5000 kcal per maapallon asukas. Mitä voimme tehdä sen puolesta, että jokainen saisi edes sen 2000 kcal.