Iltapäivällä pääsin kampukselle, Doubletree jäi taakse. Ehdin tehdä läksyni, kiitos tsempistä, Iiris. Sain huoneistomme avaimet ja läksin katselemaan paikkoja. Harvardissa oli torifestivaalit, mutta en minä sinne asti päässyt. Jäin töllistelemään Walk for Hunger, kävele nälän voittamiseksi - tapahtuman tuhansia reippailijoita, käännyin kadunkulmasta eri suuntaan ja osuin tietysti ihanaan antikvariaattiin. Suo anteeksi, Kerttu, jos pilaan yllätyksesi: mutta eihän Sinulla vielä ole Caroline Kennedyn kokoamaa kirjaa The Best-Loved Poems of Jaqueline Kennedy Onassis? Minun oli ihan pakko ostaa se sua varten, jo kurssinkin kunniaksi, koska myyjä väitti äitinsä deittailleen itsensä JFK:n kanssa. Luonnollisesti pyysin omistuskirjoituksen: Mom dated JFK, Rodney. Kerttu kerää Kennedyjä ja muita kuninkaallisia, ja luovutettuani juhlallisesti Paavo ja Vuokko - mukini Kertulle päätin jatkaa kokoelmiensa kartuttamista. Kirsikat, omenat kukkivat, oli vielä aika viileää.
Neljältä tapasin kämppikseni Janetin, puheliaan teksasilaisen tohtorin, joka työskentelee Austinin yliopistossa farmakologian instituutissa. Kokoonnuimme asuntolamme eteen, 62 naista 25 maasta, ikähaitari 28:sta jonnekin kuudenkymmenen huitteille. Joukossa oli toinen suomensukuinen, äitinsä puolelta, kuitenkin Amerikassa syntynyt ja kasvanut Tiina. Käppäilimme JFK-koululle. Ohjelmajohtaja Hannah Riley Bowles avasi kurssin ja samalla toisen sukupolven sukupuoliuskomusten viidakkoa. Stereotypiat ovat yhä suhteellisen vahvoja. Tuoreessa tutkimuksessa näytettiin koehenkilöille kahta ryhmäkuvaa, joissa toisessa pöydän päässä istui mies ja toisessa nainen. Kun koehenkilöitä pyydettiin nimeämään ryhmän johtaja, pöydän päässä istuvan miehen tunnisti jokainen johtajaksi, naisen vain osa. Stereotypiat johtavat turhankin helposti ajattelumalleihin, että johtaja = mies, ja herkästi sosiaalista kenttää ja kieltä tulkitsevat nuoret naiset sulkevat itsekin itseltään uravaihtoehtoja.
Neljältä tapasin kämppikseni Janetin, puheliaan teksasilaisen tohtorin, joka työskentelee Austinin yliopistossa farmakologian instituutissa. Kokoonnuimme asuntolamme eteen, 62 naista 25 maasta, ikähaitari 28:sta jonnekin kuudenkymmenen huitteille. Joukossa oli toinen suomensukuinen, äitinsä puolelta, kuitenkin Amerikassa syntynyt ja kasvanut Tiina. Käppäilimme JFK-koululle. Ohjelmajohtaja Hannah Riley Bowles avasi kurssin ja samalla toisen sukupolven sukupuoliuskomusten viidakkoa. Stereotypiat ovat yhä suhteellisen vahvoja. Tuoreessa tutkimuksessa näytettiin koehenkilöille kahta ryhmäkuvaa, joissa toisessa pöydän päässä istui mies ja toisessa nainen. Kun koehenkilöitä pyydettiin nimeämään ryhmän johtaja, pöydän päässä istuvan miehen tunnisti jokainen johtajaksi, naisen vain osa. Stereotypiat johtavat turhankin helposti ajattelumalleihin, että johtaja = mies, ja herkästi sosiaalista kenttää ja kieltä tulkitsevat nuoret naiset sulkevat itsekin itseltään uravaihtoehtoja.
Meidät jaettiin 16 ryhmään, ja ryhmät illastivat keskenään. Sain omaani nigerialaisen senaattori Oluremin, meksikolaisen johtaja Elenan (jota luulin alta kolmikymppiseksi, mutta joka olikin jo 39) ja kanadalaisen johtaja Colleenin. Keskustelut menivät suoraan asiaan, naisten asemaan eri maissa, maailman vaahtoavaan ongelmien mereen ja elämäniloon voimanlähteenä. Allekirjoitimme jo aluksi salassapitosopimuksen, mikä on tavallista johtamiskursseille: kenenkään työn ongelmat eivät vuoda ulos.
Janet soitti äidilleen, putoamme petiin. Aamulla kävelemme varttitunnin matkan JFK-koululle ratkomaan naisjohtajuuden vielä ratkaisemattomia ongelmia. Olen vuorenvarma, että niitä ei ole kovin paljon ja tämän viikon jälkeen tuskin ensimmäistäkään. Ihan ihmismäisissä tiloissa majailemme, kuva on Janetin ja minun olkkarista, missä tuskin ennätämme majailla. Odotukset ovat korkealla, sillä tämä oli vasta alku. Terveisiä ja iso kiitos palautteista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti