Muutosjohtamista ja Mount Everestin huiputus

Suomessa on aamuyö, Harvardissa ilta. Aloitimme aamulla ennen seitsemää kävelemällä JFK-koululle. Aamukahvin jälkeen oli ohjelmassa ensimmäinen case-harjoitus, johtajien kokous. Joka aamu ennen kahdeksaa kokoonnumme samalla ryhmällä, Colleen Calgarystä (ensimmäinen vasemmalta), Oluremi Abujasta, Nigeriasta, minä Lentualta ja Mariela Meksikosta puimaan vuoron perään kunkin valitsemaa johtamisongelmaa.

Tunnin kokouksen jälkeen jatkoimme ohjelman johtajan, Hannah Riley Bowlesin (eka kuva) harjoituksilla, joita ohjelmasta olisi voinut päätellä luennoiksi. Mutta Hannah oli saanut palautetta aiemmilta kursseilta: luennot ovat ikävystyttäviä. Niinpä treenasimme käytännössä koko päivän! Harjoitusten yksityiskohtainen kuvailu ylittäisi todennäköisesti oikeuteni. Kuvaan muutaman päätelmän. Kun ihmisen valta-asema kasvaa, hänestä todennäköisesti tulee abstraktimpi, päämäärätietoisempi, nopeampi tarttumaan toimeen. Tulevaisuussuuntautuneisuus ja riskinottohalu kasvavat. Sudenkuoppia ovat itsekeskeisyyden lisääntyminen, toisten näkemysten ohittaminen, stereotypioihin sortuminen ja välineellisyys. Kuulostaako tutulta?

Johtaminen on perimmiltään aina muutosjohtamista, sillä olemassaolevan tilan säilyttämiseen ei tarvita kovin suurta johtajuutta. Muutosjohtaminen edellyttää muutoksen lisäarvon osoittamista sekä kirkasta visiota lopputulemasta. Jos visio ei ole kirkas eivätkä osallistujat näe muuttuvassa tilanteessa ensiksi riittävästi tarvetta muuttaa olemassaolevaa (kriisitietoisuus) tai koe hyötyvänsä muutoksesta, se yleensä epäonnistuu.

Nathalie Laidler-Kylander pisti meidät kiipeämään virtuaalisesti Mt.Everestille. Tehtäväni oli toimia valokuvaajana. Ratkiriemukas harjoitus oli kerrassaan opettavainen, ja ryhmien hajonta kohtalaisen suuri. Tiimityön autuus on erilaisten kyvykkyyksien summa, mikä edellyttää avoimuutta, haavoittuvuuteen asti. Pääsin huipulle, mutta eivät kaikki tiimistämme.

Jokaisen harjoituksen jälkeen väittelimme, keskustelimme antaumuksella. Kuinka herkullista! Olisipa oma yliopistoaikani treenannut saamaan. Muistamme varmasti lopun ikäämme, kun Mäki-Kojolan Sakke tohti haastaa itseänsä professori Heikuraista ( ja minä pelkäsin proffan saavaan sydärin hetkenä minä hyvänsä, kun nuori mies tohti aloittaa väittelyn).

Tiimityön lainalaisuudet oli helppo havaita. Huonoja keinoja työtulosten parantamiseksi ovat puheen lisääminen, ryhmän jäsenten määrän kasvattaminen (voi meidän Guzeninaa sote-sekoilunsa kanssa), tiedon määrän kasvattaminen (edelleen, oi sotesekoilua) ja äänestykset. Paremmin toimivat huomion kiinnittäminen uuteen, oleelliseen tietoon (sote-sekoilu kielsi rahoitusjärjestelmän tutkimisen), tuomioitten jakamisen karttaminen (kunnat sitä, kunnat tätä), ongelmien tunnistaminen ja rajaaminen, asemavaltaerojen häivyttäminen ja psykologisen tuen takaaminen kaikille tiimin jäsenille.

Tauoilla ällistelin JFK-koulun Hall of fame -seiniä. Aulassa ovat erinäiset sankarit päässeet luennoimaan opiskelijoille, seinäkuvasta voit ehkä erottaa Conleezza Ricen oikealta alanurkassa.

Kävimme Janetin kanssa syömässä kahden terrorismitutkijan kanssa. Ehkä terrorismin penkomiseen suunnatut voimavarat voisi suunnata paremminkin.

Matkusteleva kämppikseni Janet Walkow bloggaa. Lupasin jakaa hänen osoitteensa, se löytyy sivuilta www.Leading-Women.com. Suosittelen, mielenkiintoinen ihminen!

Edelleen ihmettelen, mistä minut tänne keksittiin kutsua. Olen ainoa skandinaavi. Assistentitkaan eivät tienneet. Mutta rakkaat lukijani Suomessa, lupaan antaa muutaman nimen tulevia vuosia varten, sillä jo ensimmäiset puolitoista vuorokautta ovat vakuuttaneet tämän viikon yhdeksi elämäni käännekohdista.