Samanlaisuuden pakosta

Sanna "Litku" Klemetti ei pode
samanlaisuuden pakkoa
Kuva Kuhmo-talon 7. levyn 
julkkareista 5.11.2022

Pikkutyttönä inhosin isosti tytöt sitä, pojat tuota -lausahduksia. Tohdin tunnustaa nyt, kun käytösrikos on vanhentunut, että inhosin myös lausahtajia.  

Hiippailin oranssissa veluuriverkkarissa pitkä punainen tukka yleensä sitkeästi takkuisena, kunnes äiti sai minut kiinni, pesi verkkarit, yritti selvittää ja letittää tukkani. Huolenpidon soin äidilleni, vaikka kiihkeästi odotin verkkarin kuivumista.

Tykkäsin kiipeillä puuhun ja leikkiä tulella. Pidin enemmän Tarzanista kuin tyttökirjoista. Kun leikittiin perheitä Hellevin kanssa, minulla oli niin paljon lapsia, etten muistanut heidän nimiään. Lapset muotoiltiin lumesta ja kesällä koiranputkista. Hankin metsästyskortin kuusitoistavuotiaana, koska metsästys oli kivaa. Lopetin aikuisena huomattuani, etten syö kovin paljon lihaa.

Olen kiitollinen vanhemmille, kumppaneille ja ystäville siitä, että saan olla mikä olen. En pidä itseäni kummoisena. Olen pöljyillyt viljalti elämäni aikana.

Lapsuuden tunnemuistojeni takia olen miettinyt nykyistä keskustelua, missä sukupuolta ja seksuaalista suuntautuneisuutta pohditaan. Voin olla väärässä, mutta keskustelussa tuoksahtaa myös kapea vainu siitä mitä kunkin sopii tehdä.

Lehtitietojen mukaan valtaosa sukupuoleensa tyytymättömistä nuorista on tyttöjä. Onko tytön rooli yhä liian ahdas. Kannatan transihmisille samoja oikeuksia kuin kaikille. Voisiko kuitenkin olla myös niin, että joskus seksuaalisuudella ehkä olekaan asian kanssa mitään tekemistä, vaan rooliodotukset ahdistavat. Tyttö saa mielestäni olla Batman tai Tarzan, poika Barbie, jos siltä tuntuu.

Samanlaisuuden vaade keljuttaa. Pitääkö kaikkien somettaa, pukeutua muodikkaasti, meikata vielä kuusikymppisenä paitsi miesten, pitääkö kaikkien asua kaupungissa, katsoa Netflixiä, kokata hifistellen etnoruokia ja killittää kalliita viinejä. Pitääkö hehkuttaa somessa intohimoaan työntekoon, käyttää perheestään ja kotieläimistään, anteeksi, lemmikeistään vain superlatiiveja.

Tai olla somettamatta, elää jyrkästi siten kuten on aina elänyt ja nostella ylähuulta kuin väsynyt mangusti kun kuulee omista poikkeavia näkemyksiä.

Miksi kirkossa käyminen on perverssimpää kuin yökerhoissa hilluminen? Miksi kuka tahansa kuten pääministeri ei saa hillua yökerhoissa?

Pitääkö asioista olla aina samaa mieltä? Ei tarvitse.

Ortodoksisessa ehtoopalveluksessa on kohta, jonka viisaus koskettaa: varjele pahan muistelulta. On helpottavaa antaa anteeksi ja sietää toisella tavalla ajattelevia. Koetan siis unohtaa lapsuuteni ja nykyistenkin nipottajien, ei vaan niputtajien jyrkkyydet.

Annetaan ihmisten rehottaa, jos eivät loukkaa toisia sanoin tai teoin. Nautitaan erilaisista näkemyksistä, opetellaan väittelemään, kestämään ristiriitoja ja hakemaan maukkaita kompromisseja.    

Kolumni julkaistiin Lapin Kansassa 7.11.2022. Lopuksi Litkua: Miksi en lähtisi kaupunkiin, olkaa hyvä: https://www.youtube.com/watch?v=ca0Yj6mNr7Q   (Yö tekee minustakin hauskemman).