Visuaalisen mässyn ähkyläiset
(pieni varoitus: tämä teksti ei piristä eikä tuota iloa)
(pieni varoitus: tämä teksti ei piristä eikä tuota iloa)
Mielessäni on pari päivää pyörinyt kuvia väkivallan uhreista. Hannele on linkittänyt fb-sivulleen kuvan Armenian kansanmurhan julmuuksista. Sortajat, ihmisenlapsia hekin aikanaan, olivat raiskanneet ja sen jälkeen naulinneet ristiin armenialaisnaisia, pilkatakseen heidän ruumistaan, ihmisyyttään ja uskontoaan. Armenia on maailman vanhin kristitty maa. Heikin ja Tarmon seinältä pääsi sota-arkiston kuviin partisaanien uhreista ja poltetusta Sieppijärvestä. En ikinä unohda kahden partisaanien surmaaman lapsen rauhallisia vainajahahmoja. Rauha heidän kaikkien muistolle.
Luin noin kymmenvuotiaana Lordi Russelin kirjan Hakaristin ruoska. Se kuvasi yksityiskohtaisesti natsien julmuuksia. Tuo kirja sekä rakkaan ystäväni Tarun väkivaltainen kuolema tekivät minusta hyvin nuorena väkivallan vastustajan, pasifistin ja feministin. Rakenteellinen väkivalta on maailmasta vähentynyt, mutta se ei tee nykyisten väkivallan uhrien elämää yhtään helpommaksi. Orjia on enemmän kuin koskaan. Orjuus rehottaa itseään sivistyneenä pitäneen Euroopan bordelleissa, jopa kodeissa.
Sekä miehet että naiset kohtaavat väkivaltaa. Suomi on väkivaltaisimpia maita Euroopan unionin alueella, pohjoinen, Lappi ja Kainuu keulivat ikävällä tavalla niissäkin tilastoissa. Väkivallan syyvyyhti on sekava ja moninainen. Yksi sen vastustamisen keinoista on asian näkyväksi tekeminen, siitä puhuminen. Silti jäin pohtimaan näkemieni kuvien vaikutusta: tarvitsemmeko me todella näin voimakkaita viestejä? Eikö kertominen riittäisi? Odotan uteliaana, mitä ajattelevat viikon päästä kohtaamani naiset, joista osa tulee levottomista oloista. Osallistujat edustanevat kukin maansa eliittiä, ja olen hyvin kiinnostunut kuulemaan, mitä väkivalta, sodat, rauha ja oikeudenmukaisuus heille merkitsevät.
Elämme visuaalisen mässyn ähkyssä. Ehkä siksi tarvitaan pysäyttäviä kuvia. Ylläoleva tuskin pysäyttää, otin sen rannalta varttitunti sitten. Lentua tummuu. Eilen sielua virkisti kulorastas, nyt oli haravoidessa hiljaista.
Luin noin kymmenvuotiaana Lordi Russelin kirjan Hakaristin ruoska. Se kuvasi yksityiskohtaisesti natsien julmuuksia. Tuo kirja sekä rakkaan ystäväni Tarun väkivaltainen kuolema tekivät minusta hyvin nuorena väkivallan vastustajan, pasifistin ja feministin. Rakenteellinen väkivalta on maailmasta vähentynyt, mutta se ei tee nykyisten väkivallan uhrien elämää yhtään helpommaksi. Orjia on enemmän kuin koskaan. Orjuus rehottaa itseään sivistyneenä pitäneen Euroopan bordelleissa, jopa kodeissa.
Sekä miehet että naiset kohtaavat väkivaltaa. Suomi on väkivaltaisimpia maita Euroopan unionin alueella, pohjoinen, Lappi ja Kainuu keulivat ikävällä tavalla niissäkin tilastoissa. Väkivallan syyvyyhti on sekava ja moninainen. Yksi sen vastustamisen keinoista on asian näkyväksi tekeminen, siitä puhuminen. Silti jäin pohtimaan näkemieni kuvien vaikutusta: tarvitsemmeko me todella näin voimakkaita viestejä? Eikö kertominen riittäisi? Odotan uteliaana, mitä ajattelevat viikon päästä kohtaamani naiset, joista osa tulee levottomista oloista. Osallistujat edustanevat kukin maansa eliittiä, ja olen hyvin kiinnostunut kuulemaan, mitä väkivalta, sodat, rauha ja oikeudenmukaisuus heille merkitsevät.
Elämme visuaalisen mässyn ähkyssä. Ehkä siksi tarvitaan pysäyttäviä kuvia. Ylläoleva tuskin pysäyttää, otin sen rannalta varttitunti sitten. Lentua tummuu. Eilen sielua virkisti kulorastas, nyt oli haravoidessa hiljaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti