Puhutaan elämää hyväksi

Elelemme sapelinkalistelijoiden kulta-aikaa. Eduskuntaan äänestettiin entisiä ammattisotilaita parlamentaarikoiksi. Sotapuheen määrä kasvaa, pidetään varautumisiltoja eikä moinen ole ihme. Iso naapurimme Venäjä haaveilee nykyhallintonsa voimin suuruuden ajasta ja lähti liikkeelle sotakoneillaan. Menestys ei ollut tosin sitä, mitä kuvittelivat.

Uuden Pohjois-Amerikan presidentin pseudoulkopolittiiset heitot milloin mistäkin olivat vähällä onnistua peittämään USA;n hallinnon vallankaappauksen, jota suomalaiseen virkakulttuuriin tottuneen on mahdotonta ymmärtää.

Mitäpä tässä korven asukki voi muuta kuin ihmetellä. Vai voiko.

Maailmanpolitiikassa on myös ilonaiheita. Tuomarit pysäyttivät kasvottomien nörttien hyökkäyksen USA:n valtion tietohallintoon. Gazaan syntyi kivun kautta tulitauko. Rauha Ukrainassa lienee lähestymässä.

Drooneja ei torjuta puheilla eikä kaapeleitten katkojia myönteisillä kommenteilla.

Arvostan Suomen puolustusvoimia. Työssäni tapasin sekä Puolustusvoimien että Rajavartioston johtoa, ja ilo on tuntea myös heitä heidän ja oman työuran jälkeen. Meillä on geeneissä ymmärrys oman kielemme ja kulttuurimme säilyttämisen tärkeydestä. Se onnistuu 105 vuoden kokemuksella parhaiten itsenäisessä maassa.  

Ilahduin Helsingin Sanomien iloisesta artikkelista ex-nyrkkeilijä Eva Wahlströmistä. Älykkään naisen maailma kuplii uusia ajatuksia, ja kun ahdistaa, hän soittaa entiselle valmentajalleen Risto Meroselle. ”Jos epäilen itseäni, soitan Ripalle, hän puhuu elämää hyväksi, luo sellaisia tulevaisuudennäkymiä, mihin en välillä itse usko. Puhelun jälkeen asiat ovat taas kirkkaita.” (HS 9.2.2025)

Ihmiskunta osaa ottaa edistysaskeleita. Nyt tosin jotkut askellukset näyttävät lähinnä ihmiskunnan sotkeutumiselta omiin sukkahousuihinsa tai talvikalsareihinsa, kompuroinnilta. Tai peräti taka-askeleelta, jota ei kotimainenkaan polarisoitunut populismi tue.

Mikä olisi se vanha valmentaja, jolle soittaa, kun maailman meno tuntuu käsittämättömältä. Vai voisiko meistä jokainen hetkeksi hypätä vanhaksi valmentajaksi, nähdä iloa ja toivoa ja rakentaa hyvää ajatuksissaan suttaavalle lähimmäiselle ja lähiympäristölle.

Olisiko apua filosofiasta tai peräti länsimaisten arvojen perustasta, kristinuskosta. Mitäpä Sinä mietit?

Tämä tarina ilmestyy vain blogissa, jaan näitä nyt vain Sinulle ja muutamalle muulle. En kehtaa pinnistellä lehtitöitä. 

Tämä täti rakastaa sekä nuoria kapinallisia ja vanhoja sotilaita ja vanhoja mestareita, Sleepy Sleepersiä ja Kauko Röyhkää ja Hildegard Knefiä, Clara Schumannia, Franz Schubertia ja Lucie Horschia, puhumattakaan ensi kesän Kuhmon kamarimusiikkiin tulevista Paavali Jumppasesta ja Priya Mitchellistä.

Vanha lempparini Kollaa kestää ilahduttakoon muulla kuin sapelinkalistelulla, olkaa hyvä: https://www.youtube.com/watch?v=al25nHa7sOs

Ja jos korvasi eivät kestä Kollaata vaikka se kestäisi, soittakoon iloksesi nokkahuiluvirtuoosi Lucie Horsch ja Bach lokakuulta 2024: https://www.youtube.com/watch?v=LJyl2D16PZY

Tunnistaisitko molemmat työt Reidar Särestöniemen taiteeksi? Yllä miehen kuva Venäläinen opiskelijatyttö (Juutalainen nainen, 1958) miehen Leningradin opiskeluajoilta, jonka jälkeen hän erosi taiteilijayhteisö Kiilasta ja luopui isänperintönä tulleesta kommunismista. Alla Sikiövesi (1969). Liekö nähnyt ainakin eläimen keskenmenon, en tiedä nimen alkuperää.

Tämän mielenkiintoisen taiteentekijän syntymästä on kulunut 100 vuotta. Jos juhlallisuudet kiinnostavat, käy sivuilla https://www.reidar100.fi/  Kävin Korundin Reidar-opastuksessa Rovaniemellä. Vaikken Särestöniemi-fani olekaan, taiteilijoiden elämän ymmärtäminen lisännee myös kuulijoiden ymmärrystä.

Monissa töissään näkyy yksinäisyys ja seksuaalivähemmistöjen kova kohtalo. Rikos moinen inhimillinen ominaisuus lakkasi olemasta vasta vuonna 1971, sairausluokituksista se poistettiin v.1981.