Kirja on kirves mielen jäätyneelle merelle

Tilannekuva Kuhmon kirjastolta
6.3.2017. Kirjasto tarjoaa tiloja
meille innokkaille, pidin 60-
vuotisnäyttelyn kirjastolla.
Kuvassa poikani Tapio Penttilä.

Kuhmo pärjäsi muuan vuosikymmen sitten kirjastojen kisassa, jossa mitattiin lainojen määrää asukasta kohti. Salo voitti, Kuhmo tuli hopealle.

Kuhmon kaunis kirjasto on kuhmolaisten ja kesäasukkaiden olohuone. Monia luokkahuoneitten rakentaminen kismitti. Professori Jyrki Tasa voitti aikoinaan arkkitehtikisan Atalantella, Jean Vigon elokuvasta inspiraation saaneella ideallaan ja kotoisesta kirjastostamme tuli keskieurooppalaisten arkkitehtien pyhiinvaelluskohde.

Suren lukemisen hiipumista nuorten harrastuksista, suren Suomen Pisa-tulosten huononemista. Vaikuttavat toisiinsa.

Luetko ääneen lapsille tai rakkaalle? Ääneen lukeminen on välittämisen muodoista suloisimpia. Omille lapsilleni en paljon kerinnyt ääneen lukea, onneksi rakastuivat kirjoihin ilman äidin kaitsemista.

Nuoruuden idolini Franz Kafka täräytti kirjan olevan kirves mielen jäätyneelle merelle. Kirjoitettu on muuttanut maailmaa. Tuskin ihmiskunta olisi edennyt yhdenvertaisuuden ja vapauden tiellä ilman tallennettua tietoa, kirjallisuutta, tutkimusta, dokumentteja yli sukupolvien. Kirjaroviot, ulkomaan agenteiksi julistamiset ja vihapuhe viestivät taka-askeleista. Digitalisaatio räjäytti käytettävissä olevan tiedon määrän, ei taannut kuitenkaan ymmärryksen kasvua.

Lukijana tunnustan laiskistuneeni. Elämä on liian lyhyt lukeakseni kaikkea. Jos joku kirja ei nappaa, lopetan lukemisen. Tiedän toisinkin ajateltavan, kiitos Kuhmon kirjaston lukupiirin.

Olen ollut lukupiirien jäsen kaksikymmentäviisi vuotta, väliin laiskasti, joskus intensiivisesti. Suuri ilo on ollut kuulla jäsenten näkemyksiä, jotka saattavat olla hyvin erilaisia. Joskus on pitänyt tarttua kirjaan uudestaan, että ymmärtäisi, mitä on jäänyt oivaltamatta. Jäykät ajatukset saattavat muuttua lukiessa.

Jotkut kirjat ovat kirjoja, joihin palaan. Kun läheinen kuolee, luen Veikko Huovisen Pojan kuoleman. Sen syvä isänrakkaus lohduttaa.

Kiitos kirjaston väelle ja kaupungille kirjoista ja lukupiiristä.

Mitä Sinulle merkitsevät kirjat? Mikä on lempikirjasi? Oletko kokeillut lukupiiriä? Suosittelen.

Tarina julkaistiin Kuhmolaisessa 22.11.22. Marraskuun piristykseksi suomalaista ränttätänttää, Kyläpelimannit nuoruudestani vm 1981, tämän opetin kyllä vähän tuhmemmilla sanoilla innokkaalle ja tarkkakorvaiselle laulajatytölleni Ailille: 

https://www.youtube.com/watch?v=Cb5qdqS-j-Y

Korjattu 23.11. kirjastokisan voittajaksi Salo, ei Nokia. Salolaiset tuhmeliinit kun lainasivat kirjoja myös pienten ympäristökuntien asukkaille, paljasti korjattavasta kertonut aiempi kirjastonjohtaja Eero Hartikainen, kiitos Eero täsmennyksestä! Meikäläisen maantieteellinen osaaminen rajoittuu Kainuuseen, Oulun tienoille ja Länsi-Lappiin. 

Samanlaisuuden pakosta

Sanna "Litku" Klemetti ei pode
samanlaisuuden pakkoa
Kuva Kuhmo-talon 7. levyn 
julkkareista 5.11.2022

Pikkutyttönä inhosin isosti tytöt sitä, pojat tuota -lausahduksia. Tohdin tunnustaa nyt, kun käytösrikos on vanhentunut, että inhosin myös lausahtajia.  

Hiippailin oranssissa veluuriverkkarissa pitkä punainen tukka yleensä sitkeästi takkuisena, kunnes äiti sai minut kiinni, pesi verkkarit, yritti selvittää ja letittää tukkani. Huolenpidon soin äidilleni, vaikka kiihkeästi odotin verkkarin kuivumista.

Tykkäsin kiipeillä puuhun ja leikkiä tulella. Pidin enemmän Tarzanista kuin tyttökirjoista. Kun leikittiin perheitä Hellevin kanssa, minulla oli niin paljon lapsia, etten muistanut heidän nimiään. Lapset muotoiltiin lumesta ja kesällä koiranputkista. Hankin metsästyskortin kuusitoistavuotiaana, koska metsästys oli kivaa. Lopetin aikuisena huomattuani, etten syö kovin paljon lihaa.

Olen kiitollinen vanhemmille, kumppaneille ja ystäville siitä, että saan olla mikä olen. En pidä itseäni kummoisena. Olen pöljyillyt viljalti elämäni aikana.

Lapsuuden tunnemuistojeni takia olen miettinyt nykyistä keskustelua, missä sukupuolta ja seksuaalista suuntautuneisuutta pohditaan. Voin olla väärässä, mutta keskustelussa tuoksahtaa myös kapea vainu siitä mitä kunkin sopii tehdä.

Lehtitietojen mukaan valtaosa sukupuoleensa tyytymättömistä nuorista on tyttöjä. Onko tytön rooli yhä liian ahdas. Kannatan transihmisille samoja oikeuksia kuin kaikille. Voisiko kuitenkin olla myös niin, että joskus seksuaalisuudella ehkä olekaan asian kanssa mitään tekemistä, vaan rooliodotukset ahdistavat. Tyttö saa mielestäni olla Batman tai Tarzan, poika Barbie, jos siltä tuntuu.

Samanlaisuuden vaade keljuttaa. Pitääkö kaikkien somettaa, pukeutua muodikkaasti, meikata vielä kuusikymppisenä paitsi miesten, pitääkö kaikkien asua kaupungissa, katsoa Netflixiä, kokata hifistellen etnoruokia ja killittää kalliita viinejä. Pitääkö hehkuttaa somessa intohimoaan työntekoon, käyttää perheestään ja kotieläimistään, anteeksi, lemmikeistään vain superlatiiveja.

Tai olla somettamatta, elää jyrkästi siten kuten on aina elänyt ja nostella ylähuulta kuin väsynyt mangusti kun kuulee omista poikkeavia näkemyksiä.

Miksi kirkossa käyminen on perverssimpää kuin yökerhoissa hilluminen? Miksi kuka tahansa kuten pääministeri ei saa hillua yökerhoissa?

Pitääkö asioista olla aina samaa mieltä? Ei tarvitse.

Ortodoksisessa ehtoopalveluksessa on kohta, jonka viisaus koskettaa: varjele pahan muistelulta. On helpottavaa antaa anteeksi ja sietää toisella tavalla ajattelevia. Koetan siis unohtaa lapsuuteni ja nykyistenkin nipottajien, ei vaan niputtajien jyrkkyydet.

Annetaan ihmisten rehottaa, jos eivät loukkaa toisia sanoin tai teoin. Nautitaan erilaisista näkemyksistä, opetellaan väittelemään, kestämään ristiriitoja ja hakemaan maukkaita kompromisseja.    

Kolumni julkaistiin Lapin Kansassa 7.11.2022. Lopuksi Litkua: Miksi en lähtisi kaupunkiin, olkaa hyvä: https://www.youtube.com/watch?v=ca0Yj6mNr7Q   (Yö tekee minustakin hauskemman).

Mumu muistelee

Reilut seitsemäntoista vuotta sitten ajelin kiinteistönvälittäjän kyydillä elämäni ensimmäisen kerran Timoniemelle. Oli huhtikuu, hölsekeli. Päästyämme perille Irja ja Kalle Haverisen rakentamalle talolle Sikoniementielle rakastuin paikkaan oitis. Hiljaista. Ei katuvaloja! Järvi, ranta. Matkaa uudelle työpaikalle noin 17 kilometriä, mikä oli hyvin lyhyt verrattuna aiempaan 40 kilometrin ajomatkaan.

Nanosekuntiakaan en ole kauppaa katunut, vaikka seitsemänkymmentäluvun lopun talossa ja Kallen rakentamissa lukuisissa piharakennuksissa riittää puuhaa. Alkuremontit hoitivat Pääkkösen Kari Hirveläntieltä ja entinen iivantiiralainen Huotarin Usko, kiitos myös oman kylän Pekka Pääkköselle ja Seppo Laukkaselle. Saunaintoilijana kunnostutin tärkeimpinä kaksi saunaa. Niistä sähkösaunaa ei ole tosin nyt lämmitetty kahteen vuoteen.

Rakkaus Lentuan rantaan ei ole ruostunut. Korona-ajan kökötin kotona seurana etätöitä tekevä mieheni Pekka Myllylä sekä poikani Tapio Penttilä. Sain kaksi uutta kuhmolaista kirjoihin, toinen tosin joutui muuttamaan pois. Laillani hekin tykkäävät soudella ja tuksutella vanhalla peräprutkulla pitkin Lentuaa, vaikka kalastuksen jaloissa taidoissa olemme kerrassaan surkeita. Savuahvenet ovat kuitenkin kalojen aatelia, niitä saa tumpulakin. Korona-aikana sosiaalistuttiin: vietiin latuja pitäneelle Matti Pääkköselle viisi metriä pitkä makkarakeppi, etteivät makkaratulilla virukset tartu.

Ilahduin suunnattomasti, kun viime vuonna nuori perhe rakensi talon naapuriin. On mielestäni turhan synkkämielistä luulotella, ettei luonnolla ja hiljaisuudella olisi vetovoimaa myös nuorille. Töitä pitää olla työkeskeisessä Suomessa, ja Kuhmossa on jo vuosia ollut työvoimapula. - Kun kerran äkisin, että mitähän tälle talolle tapahtuu kun aika jättää, poika tuumi, että tsot, tsot, kiinnostuneita voi hyvinkin olla.

Kun viisi vuotta sitten toteutin nuoruuden päätökseni ja hyppäsin yksinyrittäjäksi opastamaan, kirjoittamaan ja viisastelemaan neuvonantajana, ei tullut pieneen mieleenkään lähteä Kuhmosta. Teen keikkahommia akselilla Kittilä – Helsinki. Pikkuhiljaa aion laiskistua perusteellisesti.

Timoniemi on minulle paras paikka maailmassa. Rauha, Lentuan vaihtuva maisema, hiljaisuus, linnut, sekä isot että ärsyttävätkin pikkunisäkkäät ovat elämän suola. Kuhmo-talolle on sopiva matka, tarjonta huimaa.  Toivon, että tuhkani sitten joskus ripotellaan Lentuaan.

Ai mikäkö on mumu? No tietysti muualta muuttanut. Eila Valtanen, Irjala (palautteet osoitteeseen lentualta@gmail.com, kiitos)

Pakina julkaistiin kotikylän lehdesssä, Timoniemen netissä n:o 46/2022

Sokeria pohjalla on tällä kertaa J Karjalainen, joka ilahdutti kuhmotalollista fanejaan viime sunnuntaina. Jossakin arvostelussa sanottiin, että hän on kansallisaarre. Olen samaa mieltä, mikä tarinankertoja, mikä Pohjois-Amerikan ja Suomen musiikin menneen ja nykyajan sekoittaja. Kas tässä Soulavarikselta mojova tarina: https://www.youtube.com/watch?v=c1Zk0ytZuRM