Helenan elämä

Helené Schjerfbeck: Sirkustyttö

Vuodenvaihteen luin herkutellen metsänhoitaja Einar Reuterin alias L. Ahtelan kirjaa Helena, kamppailu kauneudesta. Tuo lähes viisisataasivuinen järkäle julkaistiin v.1951, ja painos on loppuunmyyty. Aarre löytyi onneksi Kuhmon kirjaston varastosta.

Helena on Helené Schjerfbeck, syntymänimeltään Helena. Hän on ollut lapsuudestani asti lempitaiteilijani. Toipilas opettajani kuvaamataidon tunnilla heijastamana sytytti rakkauteni. Tanssiaiskengät, Pikkusiskoaan ruokkiva poika, Sirkustyttö veivät sydämeni lopullisesti. Monelle kauneutta janoavalle on käynyt samoin.

Taiteilijoita puidaan yleensä eniten heidän kuolemansa jälkeen, niin on käynyt Helenallekin. Hän oli huippulahjakas lapsukainen, joka otettiin Ateneumin piirustuskouluun jo yksitoistavuotiaana. Suomen ja laajemminkin Euroopan taiteen kultakaudella 1880-luvulla hän seikkaili Pariisissa, Bretagnessa ja Englannissa. Hän tuli vaatimattomista oloista ja eli suhteellisen niukasti, vaikka taiteensa alkoi saada arvostusta jo elinaikanaan. Ruotsissa, kuinka ollakaan, hänen kykyjään arvostettiin enemmän kuin Suomessa.

Katsoin heti ensi-illassa Antti Jokisen Helenén. Se oli visuaalisesti suunnattoman kaunis elokuva, kamera rakasti Laura Birnin kasvoja, Suomenlahden merimaisemia, sadan vuoden takaisia hiljaisen Hyvinkään pihapiirejä. Hitaus, maalaustyön vaativuus ja arki, Helenan ankara itsekritiikki, myös voima ja intohimo tekivät elokuvasta todentuntuisen. Se mitä jäin pohtimaan oli ystävyydeksi muuttuneen parisuhteen saama suuri siivu: eikö maailmanluokan taiteilijan elämä sinällään olisi ollut kuvaamisen arvoinen? Oliko onneton, toki tositarinaan perustuva rakkaus se juttu, jonka varaan elokuva piti rakentaa.  Eikö maalausten kauneus, hänen pitkä elämänsä sen ajan naisille tyypillisine rajoitteineen olisi riittänyt. Ehkä ei, sillä rakkaustarinoitahan me ihmiset ahmimme. 

Jäin pohtimaan, olisiko elokuva ollut toisenlainen, jos käsikirjoittaja olisi ollut nainen. Todennäköisesti. Elokuvan perusviesti epäilemättä osui kohdalleen: Helena ei ollut mikään heiveröinen invalidi, vaan voimakkaasti elävä, intohimoinen ihminen, jonka älyllisen mielenkiinnon keskeisin kohde oli taide, työ taiteilijana, mallien, ihmisten, maisemien kuvaaminen enemmän niiden sisäisen luonteen kuin sievistelevän realismin voimin kansainvälisen kokemuksensa ja lahjojensa voimin. 

Helena Schjerfbeck eli voimallisen elämän, oli tinkimätön työssään, loi rujosta ihmiselämästä kauneutta, joka kestänee vuosisatoja.

Kirjoittaja uskoo taiteen valtaavan tilaa vallanpitäjiltä historiankirjoituksessa ihmiskunnan sivistyksen edetessä

Kolumni julkaistiin Kuhmolaisessa 18.2.2020.
Blogi on sepustuksena numero 50. Syön laskiaispullan juhlan kunniaksi.