Kätketty kuolema

Hautausmaitten, kalmismaitten rauha puhuttelee.
Yksi kauneimpia näkemiäni on Sevettijärven kolttien
viimeinen leposija kirkon vierellä.

Näin ensimmäisen kerran kuolleen ihmisen Bulgariassa ollessani opettajan roolissa metsäopiston opintomatkalla. Ortodoksiseen tapaan arkku oli auki, vainajaa kierrätettiin tutuissa paikoissa. Seuraava näkemäni vainaja oli isäni, jonka kuolinvuoteella sain olla. Kolmas oli äitini. Molemmat näyttivät kuolleena rauhan löytäneiltä. En laske television murhasarjojen vainajanäyttelijöitä nähdyiksi. Heitähän näemme päivittäin. Liekö se, että kuolema kätketään, syynä murhien kiinnostavuuteen.

Ennen vainajia säilytettiin talvisin pihapiirin riihessä tai aitassa, jossa heitä saatettiin käydä katsomassa. Värikäs muoniolainen työtoverini ihmetteli vuosia sitten nykyajan kuolemista. Entisaikoina perheenjäsenen kuoleman lähestyessä todettiin, että ollaanpa pirtissä nyt sievästi, hän kuolee kohta, nykyaikana höttyytetään ihmisparka ambulanssilla satojen kilometrien päähän sairaalan hehkulamppujen alle. Pelästyyhän siitä eläväinenkin saati sitten kuoleman rajaa lähestyvä. Oikeus hyvään kuolemaan nousee tavan takaa keskusteluun. Saattohoitoa halutaan kehittää. Kiitos vapaaehtoisille saattajille, ihmisen kuoleminen voi kestää, omaisten voimat hiipua.

Ennen äitini kuolemaa podin jonkin aikaa kuolemanpelkoa. Keskustelin pelostani kahden viisaan kirkonmiehen, Isä Vladimir Lysakin ja Isä Sergius Collianderin kanssa. Nämä ortodoksipapit suhtautuivat asiaan avoimesti, heidän viestinsä oli, ettemme voi tietää, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Tuo agnostinen lähestymistapa lohdutti, pelkoni katosi kirjaimellisesti taivaan tuuliin.

Kuoleman muistaminen opettaa ymmärtämään elämää. Synnymme, elämme, lakastumme, kuolemme. Hoitotestamentti, edunvalvonta-asiakirja ja testamentti helpottavat omaisten kuolemaa edeltäviä ja sen jälkeisiä vastuita. 

Muodikas kuolinsiivous on minulla alkutekijöissään. Laiskuttaa. Ja komeroista löytyy vaikka mitä jännää ja hilpeää mikä keskeyttää raivaamisen. Tunnustan suunnittelevani hautajaisiani.  Toivon, että siunauksen jälkeen hautajaiskahvillani kuullaan Rauno Lehtisen ikivihreä Toiset meistä, Kerubiveisu sen tunnetuimmalla sävelellä, Franz Schubertin Der Lindenbaum ja Des Baches Wiegenlied, kaunein kehtolaulu mitä tiedän. Toivon paikalle ne ihmiset, jotka ovat minua rakastaneet ja joita olen rakastanut. Puheita ei tarvitse pitää, ettei ääni tärise, ei laulaa eikä soittaa jos ei pysty, äänitteet sopivat mainiosti. Itkeä saa ja nauraa, tarinoita kertoa kuten rakkaan enoni hautajaisissa tehtiin. Toivon, että tilaisuudessa tarjoillaan kyproslaista kanakeittoa ja kahvin kanssa käpykakkua. 

Jospa arkkua laskettaessa lintu tirskuttaisi haudan äärellä, mieluiten hömö- tai kuusitiainen, punatulkkukin saa tyytätä. Ukkini sanoi minulle ennen kuolemaansa, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen, ja kun niin on, niin hänen arkkuaan laskettaessa lintu laulaa haudalla. Talitiainen lauloikin äänekkäästi. Oliko kyse lohdusta, jota viisas ukkini halusi välittää, saat päättää.

Kirjoittaja rakastaa elämää ja toivoo, että ihmiset keskustelisivat enemmän kuolemasta. Hän uskoo avoimuuden helpottavan surua.

Tarina julkaistiin Kuhmolaisessa 31.1.2020. Kirjoittaja on terve kuin pukki, ei syytä huoleen