Arvokeskusteluja

Ostin oitis Veikko Huovisen kirjan ”Viime talvi, arvokeskusteluja” sen ilmestymisen jälkeen v.1998. Huovinen oli huomannut, että arvoista keskusteltiin. Suomen selviydyttyä lamasta yrityksissä ja julkisissa organisaatiossa ryhdyttiin innokkaasti laatimaan strategioita, ehkä toivoen, ettei syöksykierre enää yllättäisi. Tehtiin visioita, missioita, nimettiin arvoja. Kah, mikäpä hänessä. Arvojen määrittely tosin arvelutti minua, sillä jokseenkin jokaisessa puulaakissa huonekaluliikkeestä ministeriöön kansakuntamme kirkkaat aivot päätyivät hyvin samanlaisiin arvoihin. Arvostamme luotettavuutta, avoimuutta, kestävyyttä, tuloksellisuutta, asiakasläheisyyttä. Mietin myös, voiko kahden kansankirkon maassa, missä kristinusko on vuosisatoja ohjannut ajattelua, ylipäätänsä olla tarpeellista mennä ihmisten johtamisessa niin syvälle kuin arvoihin. Useimmiten arvot lentävät ensimmäisenä ikkunasta ulos, kun talouden sykli tai pienemmät pöljyilyt vievät alamäkeen. Kun paja pannaan kiinni ja verokortteja palautetaan, avoimuus tuntuu tarpeettomalta sananhelinältä.

Löytyykö Lentualta arvoja, jos oikein etsitään, jos vaikka irrottaudutaan Sikoniemen basecampilta ja tämän rantuuksien kiertelijän jähmeistä aatoksista.  Jos edetään Konstan mietintäluodolle, Selkäkarille, niin eiköpä. Lentualta-nuorimuksen koko henkilökunta polskutteli alkuviikosta nauttien suomalaisten veronmaksajien viisaudesta Rovaniemen kaupungin Vesihiisi-uimahalllissa ja loi luotettavasti, avoimesti, nopeasti ja huomattavan yksimielisesti yritykselle toivottavasti asiakasläheiset arvot. Halu on tuottaa iloa. Eikä hötkyillä. Eikä mesoa tyhjänpäiväisiä. Joten arvoiksi nimettiin hiljaisuus, hitaus ja hilpeys. Hi-hi-hi. Kelpaako?