Uusia yhteisöjä Kainuuseen

Rakastan hiljaisuutta. Mikään maisema ja äänimaisema eivät voita Linnunradan sädehtintää ja reposten räiskettä yönmustalla taivaalla helmikuun pakkasissa, aamuvarhaisen usvaa Lentuan huhtikuisilla hölsehangilla, kesäisen yön yölaulaja kulorastasta, helteen poltetta Lentuan hiekkarannoilla. Tiedän olleeni etuoikeutettu, kun olen kaksitoistavuotiaasta saanut tehdä töitä pohjoisessa Suomessa, lehdenjakajana, puuntaimia istuttamassa, myöhemmin erinäisissä tehtävissä metsissä, kunnan palveluksessa ja nyt pienen yritykseni kautta oppaana, asiantuntijana ja vapaaehtoisduunarina. Halusin jo lapsena asumaan hiljaiseen luontoon, ja sen paratiisin löysin Kuhmosta kolmetoista vuotta sitten, Timoniemeltä, Lentuan rannalta.

Kalvinismi ja työtä arvostava luterilaisuus ovat jättäneet jälkensä Suomeen: me identifioidumme työn kautta. Osmo Soininvaara, tilastotieteilijä, pohti vuosia sitten kolumnissaan, mihin kaikki tehostamisesta ja rutiinitöiden vähentämisestä voitettu aika on mennyt. En tiedä.  Suomalaiset ovat viimeistään tänä syksynä kokeneet suuren ilmastonmuutosherätyksen. Suomi on onnistunut vähentämään hiilidioksipäästöjään huippuvuodesta 2003 peräti -34 %, mistä sietää olla ylpeitä.  Suomen akateemisesti koulutetuista 25-40 -vuotiaista asuu nyt lähes puolet pääkaupunkiseudulla. Helsingin seudulla asuminen on normiperheelle noin 400 euroa kalliimpaa kuin muualla Suomessa. Voisivatko ympäristötietoisuus ja sen kasvu sekä edulliset asumiskustannukset tuoda pohjoiseen kipeästi kaivattua nuorta työvoimaa?

Keskustelin kesällä nuoren nelihenkisen perheen kanssa heidän haaveistaan. Asuvat nyt eteläsuomalaisessa kaupungissa, mutta haaveilevat puutalossa asumisesta, omasta palstaviljelmästä, kyläyhteisöstä – juuri semmoisesta, missä kuhmolaiset saamme asua. Etätyö olisi tälle pariskunnalle täysin mahdollista. Naapurini Sinisukka-taiteilijaresidenssi on loistava avaus pitkän elämäntyön Kuhmon, kalevalaisuuden ja isänmaamme eteen tehneen pariskunnan, Sirpa ja Markku Niemisen pohjattomasta idealaarista.

Kasvaisiko Kuhmoon uusia asumisyhteisöjä ekologisen puurakentamisen kautta? Olisimmeko valmiita ottamaan vastaan lisää asukkaita, joilla olisi nuoren perheen kuvaamiani haaveita? Mitä se meiltä edellyttäisi?

Eila Valtanen on metsänhoitaja, joka nimittäisi itseään kevytyrittäjäksi ellei painaisi niin paljon.

Ps aloitin Kuhmolaisen kolumnistina. Blogi on ensimmäisen kerran julkaistu Kuhmolaisessa 18.12.2018. Lisää tulee.

Aivomyrskyä aluekehitykseen

Kotini on jo kolmentoista vuoden ajan sijainnut suloisen pimeässä korvessa, Kuhmon Timoniemellä. Palasin juuri ylelliseltä kävelyretkeltä. Kärppä oli vokotellut samoja myyriä kuin kissani, vihertikaksi arvelin salskean haavan rungolla kopsuttavaa tikkaa. Tuulirannantiellä tuuli. Hiljainen metsä huokui muhevaa rauhaa niin kuin vain joulukuinen metsä voi.  Naapuri oli kaiskutellut tyylikkään aukon maisemaan, saapa Kuhmo Oy tai jokin toinen puunostaja sahattavaa, CrossLam Kuhmo jalostettavaa, Elementti Sampo koteja tehdäkseen ja Lapin yliopiston opiskelijat terveellisen puukerrostalon opintojansa jouduttamaan.  Todennäköisesti aukolle istutettavaa männikköä harvennetaan ensimmäisen kerran ennen kuin lähden täältä.

Muutama vastantulija Kuhmo-talolla tai kaupoilla on udellut tekemisiäni. Olen kuurottanut kuuliaisesti Lentualla, reissunnut jälkeläiskokeitani sekä ystäviä kahtomassa, koettanut kertoa hongkongilaisille, singaporelaisille, intialaisille ja saksalaisille Suomen luonnosta ja elinkeinoista. Viimeinen matka suuntautui Helsinkiin.  Pääsin osalliseksi aluekehitystoimisto MDI:n asiantuntijoiden ja neuvonantajien aivomyrskystä.  Jätän Sinulle, harvinainen lukijani, samat  kymmenen pähkinää purtavaksi kuin toin upeiden nuorten asiantuntijoiden pohdintaan sillä kertaa harvaan asutusta Suomesta eli Helsingistä, Rovaniemeltä, Kuhmosta, Oulusta ja  Lohjalta. Ole hyvä, palautteestasi iloitsen:

1. Kilpailuviraston ensimmäinen johtaja Martti Purasjoki tuskaili, miksi Suomessa ei käyty arvokeskustelua ennen sääntelyn purkua. Menettelytavat omaksuttiin huomattavasti suuremmasta kansantaloudesta, USA:sta, missä viisimiljoonaista intiaaniheimoa ei olisi koskaan pantu kisaamaan itsensä kanssa. Hävisikö Suomesta tuon kämmin ansiosta PK-yrittämisen mahdollisuuksia? Ovatko aivotutkijat väärässä väittäessään, että ihmisiä motivoi enemmän kuuluminen johonkin joukkoon kuin kilpailu?

2. Lapin matkailun volyymi kasvoi v.2016 noin 60 %, ensi vuoden suorat lennot Keski-Euroopasta Lappiin kasvavat 16 % .  Pohjois-Ruotsi tyhjeni nykyisen Suomen nykyparadigman eli keskittämisen ansioista jo 1960-luvulla – toisaalta Ruotsissa eletään vauvabuumia, mutta pohjoisessa Ruotsissa ei eletä samanlaista matkailubuumia kuin meillä Lapissa. Kannattaako aluepolitiikka?

3. Miksi asuminen Helsingissä on normiperheelle kuukausittain noin neljäsataa euroa kalliimpaa kuin muualla Suomessa? Kuka hyötyy taloudellisesti asutuksen keskittämisestä?

4. Viime taantuman loppumetreillä Uudellamaalla eleli 90 000 työtöntä eli enemmän kuin Kainuussa on asukkaita. Kainuu on potenut pitkään työvoimapulaa, Lapissa on sama ongelma. Miksi pohjoisen ja koko Suomen työvoimapulaan ei löydy ratkaisua?

5. Miksi nuoria hyvin koulutettuja ihmisiä muuttaa pois Suomesta? Tarvitaanko Itäkeskuksessa tai Oulun Tuirassa Odinin poikia ja tyttöjä susikoirineen kaduilla? Hallitusvastuuta kantaneen puolueen presidenttiehdokas julisti, etteivät ihmisoikeudet kuulu kaikille. Onko Suomi niin onnellisten ihmisten maa kuin mittauksissa annamme ymmärtää?

6.  Nuoret juurtuvat opiskelupaikkakunnilleen.  Toisin oli ennen. Unelmani oli asua pohjoisen järven rannalla ilman valosaastetta ja kuitenkin rakastan syvästi opinahjoani Helsingin yliopistoa. - Ovatko alueelliset ammattikorkeakoulut ja yliopistot parasta aluepolitiikkaa ikinä?  Miksi korkeakouluopettajien ja tutkijoiden tehtävistä tärkein tuntuu olevan rahan etsintä, ei tutkimus?

7. Nuoria naisia kehotettiin synnytystalkoisiin. Nuoret naiset talkoilevat muutenkin: naisvaltaisten alojen palkkoja eli tulevien mahdollisten synnyttäjien palkkoja leikattiin kilpailukyvyn nimissä. Onko matalalla syntyvyydellä ja naisten matalilla palkoilla ja niiden leikkaamisella syy-yhteyttä? Ovatko pienipalkkaiset nuoret naisemme viisaita kun kantavat vastuuta toimeentulostaan (eivätkä lisää väestöräjähdystä maapallolla)?

8. Sähkömiehen helsinkiläinen poika huokaisi minulle Vuokatin matkailukeskuksessa: ”Nuorille äijille on Helsingissä kaksi selkeää suuntautumisvaihtoehtoa: kapakat ja punttisalit. Täällä Kainuussa voi kalastaa, metsästää, bilettää, skimbailla, hengailla kavereiden kanssa laavulla, elää äijäelämää.” Olisimmeko onnellisempia, jos me kaikki asuisimme Helsingin esikartanoissa? Vai menettäisikö tämä maa luonteensa?

9. Kotipaikkakunnallani puolen miljoonan hehtaarin metsässä Kuhmossa on satsattu puurakentamiseen, primäärienergian käytöstä noin 70 % on uusiutuvaa eli esimerkiksi koko taajama lämpiää sahalta saatavalla hakkeella. Kerrostalohuoneistoja tehdään valmiiksi LVI-töitä ja kaapistoja myöten kuhmolaisessa hallissa, josta ne viedään Tampereelle, Rovaniemelle jne.  Puuelementtikerrostalo nousee pystyyn muutamassa päivässä viiden työntekijän voimin. Metsät ovat Suomen kestävin taloudellinen, ekologinen ja sosiaalinen valttikortti, hiilinielu, resurssi. Missä ne kasvavat?

10. Bonusraitana utelin, että heitetäänkö minut ulos näiden kysymysten jälkeen. Ei heitetty. Syntyi mieltä lämmittävän älykkäitä keskusteluja. Kiitos, MDI:n joukot! 

Linkola, Huovinen ja Hintsa sytyttävät

Käsiini on osunut mielenkiintoisia elämänkertoja. Luin Riitta Kylänpään Tieto-Finlandialla palkitun Pentti Linkola, ihminen ja legenda -kirjan, Eero Marttisen Huovis-muistelmat ja Oskari Saaren Aki Hintsasta kertovan teoksen.

Vierastan Linkolan sinänsä loogisia, mutta kovia päätelmiä ankarista keinoista maapallomme pelastamiseksi. Kylänpään huolella taustoittamaa opusta lukiessa oivalsin kuitenkin, kuinka syvästi Linkola on vaikuttanut ikäpolveni ja lasteni ikäpolven ajatteluun. Mielestäni ihmiskunnan lisääntyminen on ylittänyt kohtuuden, ja ainoa keino tasata huikeita elintaso- ja ihmisoikeuskuiluja on lisätä demokratiaa ja sananvapautta, naisten oikeutta koulutukseen ja syntyvyydensäännnöstelyyn, tasata asutusta ja jakaa ensimmäisenä elintarviketuotannon hedelmät tehokkaammin. Vaikka ilmastonmuutosta ei enää voitaisi pysäyttää, paljon on tehtävissä sen hidastamiseksi. Peliä ei ole menetetty.

Arvostamani toimittaja Seppo Turunen teilasi Eero Marttisen Hiljaisen hymyn mies -opuksen ankarasti. Vaikka lähteet ja bibliografia puuttuivat, kirja kuitenkin kertoi elämänmakuisesti kainuulaisesta metsänhoitaja-kirjailijasta. Lienee tärkeintä, että Hilkka Huovinen on pitänyt kirjasta. Edesmenneitten taiteilijoiden kohtalo kun on tulla kuvatuksi joskus aivan muuksi kuin he eläessään olivat. Omaiset pystynevät useimmiten kertomaan totuuden. Huovista ovat aiemmin kuvanneet Tero Liukkonen, Arto Seppälä ja Panu Rajala sekä muutamat opinnäytetyön tekijät. Parhaiten Huovisen elämää kuvaa mielestäni hänen omaelämänkertansa Muina miehinä. Huovinen ei ollut Jutta Grahnin aviomies eikä lampaansyöjien kaltainen seikkailija, vaikka loistava seuramies olikin. Hän oli mielestäni vanhan koulun sydämeltäänkin sivistynyt herrasmies, älykkkö, oikeudentuntoinen riippumaton yhteiskuntaa analysoiva ajattelija, jonka kaltaista tarvittaisiin Suomessa juuri  nyt.

Aki Hintsa eli mielenkiintoisen elämän.  Elämänpolku helluntaiherätyksen parista Afrikan kehitysyhteistyön kautta maailman parhaiten palkattujen kuskien eli F1-ajajien henkilääkäriksi ansaitsi tulla kuvatuksi. Kirja pysäytti. Kestävyysjuoksija Haile Gebreselassien elämästä Etiopiassa Hintsa oppi paljon: juoksija eli haluamaansa elämää, jossa juoksu oli suuri ilo ja jatkuva, ylittämätön ja säännöllinen työ, jonka harjoittelusta ei tingitty koskaan.  Rakas, arjessa läsnä oleva perhe ja terveellinen ravinto ja riittävä uni täydensivät kokonaisuuden, jolla voitettiin länsimaiden tieteelliset, mutta usein vain johonkin yksityiskohtaan keskittyvät harjoitus- ja valmennusmetodit. Hintsa painotti coren, jokaisen ihmisen syvimmän olemassaolon tarkoituksen löytämistä. Jos ihminen ei tunne itseään, harjoittelu, työ, elämä ovat koneellista suorittamista, johon väsyy.  Näitä oppeja Hintsa sovelsi aluksi F1-kuljettajiin ja myöhemmin perustamallaan klinikalla yritysjohtajiin.

Linkolaa on ajanut läpi hänen elämänsä kiihkeä rakkaus alkuperäiseen, koskemattomaan luontoon, missä ihmislaji on kasvanut häiriötekijäksi. Herkkä mies on kärsinyt paljon, menettänyt eron kautta puolisonsa, saanut terapiaa. Onkohan hän periyttänyt lukijoilleen aatteen lisäksi myös ahdistuksensa, joka saattaa johtaa toivottomuuteen, nihilismiin. Aki Hintsa eli elämänsä toisten hyväksi, huomasi elämänsä lopulla omien valintojensa tärkeyden ja kuoli aikaisin toistaiseksi voittamattomaan sairauteen. Kolmesta legendasta arvelen Huovisen eläneen tasapainoisimman elämän, täällä Kainuussa, Sotkamossa, tuotteliaana, yli 40 teosta kirjoittaneena kirjailijana, rakkaan perheensä ja ystäviensä ympäröimänä, kalastellen ja metsästellen.

Koska uskon asumisympäristön vaikuttavan syvästi ihmisen hyvinvointiin, toivon, että Huovisen elämä toimii esimerkkinä. Keskustelin viikko sitten tutkijan ja kirjailijan kanssa uusien asumisyhdyskuntien perustamisesta maaseudulle - asialle on tilausta. Yliopistouudistus on jouduttanut tutkijoiden aivovuotoa pois Suomesta, henkisen työn tekijät kaipaavat luontoa ja omaa kasvimaata: ehkä tänne syntyy ei vain energiaomavarainen älykylä, vaan myös älyllistä ylijäämää tuottava älykkökylä, vastoin kaikkia trendejä tai ainakin trendien rummuttajien mielipiteitä. Tulevaisuus tehdään, siihen ei välttämättä tarvitse ajautua.

Malta, Malta

Voiko viikossa muodostaa aidon kuvan kolmen sadan neliökilometrin saarivaltiosta, noin 415 000 asukkaan tihentymästä keskellä Välimerta. Uskoakseni ei. Muistiinpanoni ovat enintään vaikutelmia.

Matkustaminen on ollut minulle keino irrottaa aivot, keho ja mieli Suomen joskus kalseasta henkisestä ilmapiiristä. Matkustaminen on ristiriitaista: en haluaisi olla osa kasvavaa bisnestä, jonka vaikutus ilmastoon on eittämättä suuri. Onko aivojeni, kehoni ja mieleni hyvinvointi niin arvokasta, että kasvatan muutoin kohtalaisen pientä hiilijalanjälkeäni lentokoneen kyydissä.

Reissuiltani en ole juuri kuvia jakanut, koska matka on minulle äärimmäisen yksityinen, jakamaton asia, verrattavissa syvään musiikkielämykseen, jopa rakasteluun. Nolona muistan parinkin ystäväni ehdottaneen yhteistä matkaa - olen jättänyt vastaamatta, ehdottanut vaihtoehtoja. Tunnustan halajavani hiljaisuutta. Rakastan matkustaa yksin tai enintään hiljaisuuden helposti jakavien perheenjäsenten kanssa.

Välimeri on tullut minulle rakkaaksi historian ja sisareni kyproslais-suomalaisen perheen ansiosta. Liki kolmekymmentä vuotta olen mennyt Kyprokselle tai Kreikkaan patikoimaan, pulikoimaan, hiljentymään ja syömään rakastamaani Välimeren ruokaa. Lempipaikkojani ovat Kykkoon luostari Kyproksen Troodos-vuoristossa, pieni hotelli Korina Tassoksella, Zakynthos ja siskonmieheni kotikylä Lefkara, yksi maailman kauneimmista kylistä.

Maltalle minut sai lähtemään poikani Tapion työ. Tapio on työskennellyt siellä muutaman kuukauden. Peliteollisuus työllistää paitsi Tapion myös pienen saaren asukkaista peräti 12 000. Suomalaisia saarella asustaa Tapion arvion mukaan tuhansia.  Yritysverotus on kevyttä, mikä lienee osasyy Maltan peräti + 7 % BKT:n kasvuun. Palkkaverotus on eurooppalaisittain kevyttä. Tosin huomasin Tapion maksavan veroja ja sosiaalimaksuja palkastaan suurin piirtein Suomen veroasteen verran.

Viikon aikana kolusimme pääkaupungin, Il Beltin eli Valletan. Ortodoksikirkot olivat valitettavasti kiinni. Kirkoista rauhallisin oli Pyhän Fransiskus Assisilaisen kirkko. Saaren suojeluspyhän, Johannes Kastajan katedraali oli lähinnä Johanniittain ritarikunnan mauseleumi, prameudessaan luotaan työntävä.

Timo-Pekka Lehtipuu on tehnyt hyvän Maltan oppaan. Suosittelen. Johanniittain ritarikunta on vaikuttanut sekä saaren historiaan että kristinuskon ja markkinatalouden mielenkiintoiseen suhteeseen. Omat vapaamuurarimme taitavat tepsutella Maltan ritareitten jalanjäljissä. Nostan hattua maltalaisille: vuosituhansia jatkuneissa kansainvälisissä virtauksissa tai ehkä juuri niiden ansiosta he ovat säilyttäneet oman, arabiaa muistuttavan kielensä ja miellyttävän suhtautumisensa tulijoihin.

Kohdalleni osui vain hyvin kohteliaita maltalaisia. Yksi retken kohokohdista oli keskustelu 85-vuotiaan, viehättävän, älyltään säkenöivän naisen kanssa. Hän oli työskennellyt Ranskassa ja Englannissa ja palannut kotisaarelleen eläkepäivikseen. Hän ei ollut perustanut perhettä haluten säilyttää vapautensa. Nainen nauroi iloisesti kun muistelin Federico Fellinin kuolematonta rallatusta Naisten kaupungista: nainen ilman miestä on kuin kala ilman polkupyörää. Nuoruutensa vanhaa, pientä idyllistä saarta hän kaipasi:"olimme kuin yhtä perhettä, viljelimme itse ruokamme." Rakentaminen vie karun maan maa-alaa, seitsemän prosentin kasvulla on hintansa.

Toinen kohokohta oli Joan Miron ja Pablo Picasson näyttely Suurmestarin palatsissa teemana Liha ja Henki. Näyttely on osa Picasso ja Välimeri -projektia, jossa 60 instituutiota tuovat esille kubismin luojan työtä. Miro, toinen 2000-luvun suuri espanjalainen, puolestaan käynnisti surrealismin. Olen aina rakastanut Picasson piirroksia. Niiden eläimellinen erotiikka kertoo porsastellen eläneen taiteilijan erotomaniasta - mutta viiva on kepeä. Kauneus asuu Picasson töissä rajuudesta huolimatta.

Kohokohdista tärkein oli tietenkin lapsukaiseni, kuopukseni Tapio, jonka luona majailimme ja jonka huomasin kukoistavan ja voivan hyvin. Tapio asuu Gzirassa, lähellä Sliemaa. Rannassa majailevat lähetystöt ja ökyveneet. Rannasta löytyi myös pari mukavaa, kohtuuhintaista ruokapaikkaa, Irreza ja Paparazzi, jonne käppäilimme usein. Söimme myös intialaisessa Maharadjassa sekä sisililaisessa 4Amicissa, jonka seitsemän sortin antipastot saivat meidät palaamaan: lohta, tonni- ja miekkakalaa, friteerattuja ja marinoituja mustekaloja, juustotäytteisiä munakoisoja ja kesäkurpitsoja, sisilialaisittain pikkelöityjä kasviksia, brusetasta puhumattakaan. Suosittelen.

Liikkuminen Maltalla on edullista ja julkinen liikenne toimii. Autoa en vuokraisi, sillä liikenne on kaoottista. Bussilla pääsee saaren joka kolkkaan, 1,50 € maksava lippu on voimassa kaksi tuntia ja vaihtokelpoinen. Puksuttelimme myös pienellä Captain Morganin Bahari-paatilla saaren ympäri. Bussilla tsekkasimme Golden Bayn hiekkarannan, ja sen reisun paras anti oli nähdä sisämaan viini-, purjo- ym vihannesviljelykset. Tapio opasti latamaan taxify.me -sovelluksen: älypuhelimella taksi tuli ja edullinen lasku meni suoraan pankkitililtä.

Malta on Euroopan historian vaikuttajia, siitä en kirjoita. Matkani muuan vahva sävy värittyi matkalukemisesta. Sain tutustuttavaksi ystäväni, kirjailija Aleksanteri Kovalaisen tuoreen käsikirjoituksen. Kirja tulee ilmestyessään herättämään keskustelua!

Malta voisi malttaa kohisevassa kasvussaan. En usko pienen saaren luonnonvarojen riittävyyteen. Mehiläishaukkojen turha ammuskelu ja pikkulintujen pyydystäminen eivät ole oikein. Valtio tosin tukee aurinkopaneelien rakentamista 400 euron tuella. Rachel Carsonin Äänetön kevät -kirjan ilmestymisestä on kulunut jo 56 vuotta, mutta me, ihmiskunta jatkamme törsäämistä. Ehkä tulevat polvet ovat viisaampia. Kasvulla on rajansa.

Hyvä johtaja käyttäytyy hyvin

Pitkän työelämäni aikana olen törmännyt ihmisluonteiden ja käytöstapojen koko kirjoon. Olen asunut ja työskennellyt pohjoisessa Suomessa, missä ihmiset ovat suorasukaisia. Maakuntien välillä on toki eroja. Tyttäreni vertaili aikoinaan kainuulaisia ja lappilaisia työkavereitani tuumien ensin mainittujen olevan nurkkahipsuttelijoita, siis hienotunteisempia pohjoisempiin kollegoihinsa verrattuna. Merkille pantavaa pohjoisessa, Lapissa ja Kainuussa on se, että korven kätköistä on löytynyt sydämeltään syvästi sivistyneitä ihmisiä. Sydämen sivistyksellä ja koulutuksella ei ole kokemukseni mukaan suoraa korrelaatiota. Kaikille ei ole helppoa päästä opin tielle, joten arvelen muutaman potentiaalisen tähtitieteilijän ja johtajakyvyn repineen leipänsä motokuskina tai toimistonhoitajana. Koulutusta kannatan, silti Suomessakin kannattaisi avata myös suoremmat tiet johtavaan asemaan.

Asiakkaat ja työtoverit, esimiehet ja alaiset, päättäjät ja johtajat ovat rikastuttaneet elämääni persoonallaan. On ollut kerrassaan viehättäviä, asiansa kohteliaasti ilmaisevia, on ollut lyhytsanaisia halkipoikkipinoon -tokaisijoita, on ollut ujoja, kontaktia vaikeasti solmivaa, on ollut hauskoja, on ollut ronskia ja asiaan menevää, on ollut hyviä kuuntelijoita ja enimmäkseen kuunneltavia, on ollut kiertelevää ja kaartelevaa, myöhästelevää ja liian aikaisin tulevaa. On ollut toki myös naama norsulla mököttäjää, kokouksissa sihisevää ja katseellaan tappajaa, koko olemuksellaan pahan olonsa näyttävää. Enimmäkseen kuitenkin kohtaamani ihmiset, työntekijät, johtajat ja asiakkaat ovat olleet tavallisia, sävyisiä, asiallisia, aikuisina ja ammattilaisina työnsä tai asiansa hoitavia ihmisiä.

Kumpikaan isoäideistäni ei istunut pitkään koulunpenkillä. Kapean leipänsä he ansaitsivat toinen pankkivirkailijana, toinen karjakkona ja lapsia hoitamalla. He, aiemman vuosituhannen vaihteen jälkeen kasvaneet opettivat lapsensa, lapsenlapsensa ja vielä lapsenlapsenlapsensakin katsomaan silmiin, kättelemään, hymyilemään päivää sanottaessa, kiittämään, puhumaan kauniisti ja olemaan ystävällinen, käyttäytymään hyvin ja kunnioittamaan kaikkia lähimmäisiään. Ehkä me kasvatetut emme aina muistaneet hyviä oppeja, kiitollisia niistä kuitenkin olemme.

Työelämässä tuppaa olemaan kiire. Tulee eteen muutostarpeita, ongelmia, kilpaillaan, joudutaan selvittelemään kriisejä, joskus sanomaan ihmisiä irti. Kokemukseni mukaan juuri muutostilanteissa ja kriiseissä mitataan ihmisyyttä. Osaaako esimies, osaako työtoveri selvittää vaikean asian menemättä henkilöön, kunnoittaen kunkin osaamista ja persoonaa.  Vai lentääkö leimakirves, voittaako arastelu, vetäytyvä käytös silloin, kun eniten tarvittaisiin läsnäoloa. Suuttuuko uudistaja, kun ei saa tahtoaan läpi. Jaksaako johtaja olla johdonmukainen ja kohdella kaikkia tasa-arvoisesti vai säntäileekö asiasta toiseen ja ryhtyy mikromanageroimaan kun ei enää johda. Jättääkö henkilökohtaista menestystä janoava alaiset varjoonsa, kuunteleeko kokeneempia.

Kokemukseni mukaan isoäitieni neuvot ovat viisaita. Hyvä käytös kertoo hyvästä johtamisesta, yhteistyötaidoista. Kun koen tavanneeni ja tehneeni työtä hyvälle esimiehelle tai tehneeni työtä hyvän työntekijän kanssa, olen saanut poikkeuksetta nauttia johdonmukaisen, ihmisiä kunnioittavan ja hyväkäytöksisen ihmisen työtoveruudesta. Ihmisiä kunnioittava käytös kantaa muutoksissa ja kriiseissä. Hyvä käytös kannattaa aina.

Arvokeskusteluja

Ostin oitis Veikko Huovisen kirjan ”Viime talvi, arvokeskusteluja” sen ilmestymisen jälkeen v.1998. Huovinen oli huomannut, että arvoista keskusteltiin. Suomen selviydyttyä lamasta yrityksissä ja julkisissa organisaatiossa ryhdyttiin innokkaasti laatimaan strategioita, ehkä toivoen, ettei syöksykierre enää yllättäisi. Tehtiin visioita, missioita, nimettiin arvoja. Kah, mikäpä hänessä. Arvojen määrittely tosin arvelutti minua, sillä jokseenkin jokaisessa puulaakissa huonekaluliikkeestä ministeriöön kansakuntamme kirkkaat aivot päätyivät hyvin samanlaisiin arvoihin. Arvostamme luotettavuutta, avoimuutta, kestävyyttä, tuloksellisuutta, asiakasläheisyyttä. Mietin myös, voiko kahden kansankirkon maassa, missä kristinusko on vuosisatoja ohjannut ajattelua, ylipäätänsä olla tarpeellista mennä ihmisten johtamisessa niin syvälle kuin arvoihin. Useimmiten arvot lentävät ensimmäisenä ikkunasta ulos, kun talouden sykli tai pienemmät pöljyilyt vievät alamäkeen. Kun paja pannaan kiinni ja verokortteja palautetaan, avoimuus tuntuu tarpeettomalta sananhelinältä.

Löytyykö Lentualta arvoja, jos oikein etsitään, jos vaikka irrottaudutaan Sikoniemen basecampilta ja tämän rantuuksien kiertelijän jähmeistä aatoksista.  Jos edetään Konstan mietintäluodolle, Selkäkarille, niin eiköpä. Lentualta-nuorimuksen koko henkilökunta polskutteli alkuviikosta nauttien suomalaisten veronmaksajien viisaudesta Rovaniemen kaupungin Vesihiisi-uimahalllissa ja loi luotettavasti, avoimesti, nopeasti ja huomattavan yksimielisesti yritykselle toivottavasti asiakasläheiset arvot. Halu on tuottaa iloa. Eikä hötkyillä. Eikä mesoa tyhjänpäiväisiä. Joten arvoiksi nimettiin hiljaisuus, hitaus ja hilpeys. Hi-hi-hi. Kelpaako?

Puuelementeistä apua muuttuvaan kaavoitukseen

Viime vuosi jää historiaan vilkkaimpana rakentamisen vuonna 40 vuoteen. Kesämökit ja suurin osa omakotitaloista tehdään puusta, satoja puukerrostaloja on rakenteilla, hirsi- ja nyt myös puuelementtikoulut ja –päiväkodit kiehtovat kuntapäättäjiä esimerkkeinä Pudasjärven hirsikampus ja Kuhmon Tuupalan puukoulu. Sekä ulko- että sisäilmaongelmat, ilmastonmuutos ja nopeasti rakennettujen betonielementtitalojen kosteushaitat ovat saaneet rakennuttajat innostumaan puusta. Puun hiilijalanjälki tukee ilmastonmuutoksen vastaista työtä, puu on terveellinen materiaali, kun kuivaketjusta pidetään huolta. Paitsi uudis- niin myös peruskorjaus- ja täydennysrakentamisessa puuelementit puolustavat paikkaansa esteettisyyden, energiatehokkuuden ja työn nopeuden takia. Münchenin tekninen yliopisto ja nyttemmin norjalaiset ja Aalto-yliopisto ovat tutkineet, että betonirakenteen päälle asennettu puuelementti parantaa energiatehokkuutta.

Ei ole sattumaa, että jo yli miljardin liikevaihdon puutuoteyritys Binderholz on rantautunut Pohjois-Karjalaan. Suomalainen puu on oiva raaka-aine. Aikoinaan norjalaiset ja saksalaiset perustivat Suomeen ensimmäiset vesisahat.  On mielenkiintoista seurata, toistuuko historia keskieurooppalaisten ja kiinalaisten investointien myötä.

Perjantain 19.1.2018 Lapin biotalouden huippukokouksessa keskusteltiin puurakentamisesta. Rovaniemen kaupunginarkkitehti Tarja Outila toi esille kaavoituksen muuttumisen, sillä kaavaratkaisuja ei enää voi tehdä pysyviksi. Nopeatempoinen aikamme muuttaa sekä rakennusten että asutus- tai teollisuusalueiden luonnetta niin usein, että rakennuksilta odotetaan muunneltavuutta, modulaarisuutta. Puuelementit voivat merkitä muunneltavuudessaan ratkaisua. Kemiin on syntymässä uusi elementtitehdas Kuhmon CrossLamin ja pohjalaisinvestointien rinnalle. Liiketoiminnalle voinee ennustaa hyvää kasvua.