Saako pienten lasten isä käydä töissä?

Neljällä vuosikymmenellä olen seurannut keskustelua pienten lasten vanhempien työssäkäynnistä. Kun työvoimasta on pulaa, naisille korostetaan työn tärkeyttä. Kun työttömyys piinaa, naisia kehotetaan pysymään kotona. Otsikko voi jonkun mielestä olla absurdi. Jokainen nainen kuitenkin on kuullut kommentteja omasta työnteostaan, mikäli on pienten lasten äiti.

Mielestäni vanhempien suurin tehtävä on kasvattaa lapsensa. Ruokkia ja vaatettaa heidät, saattaa koulutukseen. Yhteisö, yhteiskunta voi enintään tukea kasvatustehtävässä. Tai puuttua peliin, jos vanhemmat eivät selviydy tehtävästään. Ennen ruoka kasvatettiin kotona tai pyydystettiin lähimetsistä ja järviltä, ja ikäpolvet pyörivät kotosalla. Palkkatyöyhteiskunta merkitsee vaihdantataloutta, ja elämän perustarvikkeiden hankintaa varten pitää ansaita rahaa.

Viime päivinä keskustelu johtajanaisista on taas pöhähtänyt käyntiin. Huokailin kommentteja lukiessani. Jos lähtee johtajan tehtäviin, pitää tehdä pitkähköjä päiviä. Sekä miesten että naisten. Jos Jyrki Katainen olisi jäänyt kotiin hoitamaan pieniä lapsiaan, olisimmeko ehkä menettäneet jotakin. Oma rakas äitivainajani antoi tyttärilleen yhden elämänohjeen: oma ammatti ja työ ovat naisten ja lasten paras turva aina epävarmassa maailmassa. Pitäisikö sitten joitakin ammatteja tai tehtäviä vain rajata jommalta kummalta sukupuolelta pois, mikäli he saavat lapsia? Pitäisikö lisääntyminen kieltää, jos valitsee tietyn tehtävän? Mielestäni ei.

Roninpuro luritti suloisesti haravoidessani pihanplänttiäni. Mutta kuunnelkaapa tätä: http://www.youtube.com/watch?v=pXWrIMMaJdY

Dietrich Fischer-Dieskau kuoli viime vuonna. Onneksi jätti meille niin paljon kauneutta.

Visuaalisen mässyn ähkyläiset
(pieni varoitus: tämä teksti ei piristä eikä tuota iloa)

Mielessäni on pari päivää pyörinyt kuvia väkivallan uhreista. Hannele on linkittänyt fb-sivulleen kuvan Armenian kansanmurhan julmuuksista. Sortajat, ihmisenlapsia hekin aikanaan, olivat raiskanneet ja sen jälkeen naulinneet ristiin armenialaisnaisia, pilkatakseen heidän ruumistaan, ihmisyyttään ja uskontoaan. Armenia on maailman vanhin kristitty maa. Heikin ja Tarmon seinältä pääsi sota-arkiston kuviin partisaanien uhreista ja poltetusta Sieppijärvestä. En ikinä unohda kahden partisaanien surmaaman lapsen rauhallisia vainajahahmoja.  Rauha heidän kaikkien muistolle.

Luin noin kymmenvuotiaana Lordi Russelin kirjan Hakaristin ruoska. Se kuvasi yksityiskohtaisesti natsien julmuuksia. Tuo kirja sekä rakkaan ystäväni Tarun väkivaltainen kuolema tekivät minusta hyvin nuorena väkivallan vastustajan, pasifistin ja feministin. Rakenteellinen väkivalta on maailmasta vähentynyt, mutta se ei tee nykyisten väkivallan uhrien elämää yhtään helpommaksi. Orjia on enemmän kuin koskaan. Orjuus rehottaa itseään sivistyneenä pitäneen Euroopan bordelleissa, jopa kodeissa.

Sekä miehet että naiset kohtaavat väkivaltaa. Suomi on väkivaltaisimpia maita Euroopan unionin alueella, pohjoinen, Lappi ja Kainuu keulivat ikävällä tavalla niissäkin tilastoissa. Väkivallan syyvyyhti on sekava ja moninainen. Yksi sen vastustamisen keinoista on asian näkyväksi tekeminen, siitä puhuminen. Silti jäin pohtimaan näkemieni kuvien vaikutusta: tarvitsemmeko me todella näin voimakkaita viestejä? Eikö kertominen riittäisi? Odotan uteliaana, mitä ajattelevat viikon päästä kohtaamani naiset, joista osa tulee levottomista oloista. Osallistujat edustanevat kukin maansa eliittiä, ja olen hyvin kiinnostunut kuulemaan, mitä väkivalta, sodat, rauha ja oikeudenmukaisuus heille merkitsevät.

Elämme visuaalisen mässyn ähkyssä. Ehkä siksi tarvitaan pysäyttäviä kuvia. Ylläoleva tuskin pysäyttää, otin sen rannalta varttitunti sitten. Lentua tummuu. Eilen sielua virkisti kulorastas, nyt oli haravoidessa hiljaista.

Aikalaisia

Rakastan suomen sanaa aikalainen. Sen saksankielinen vastine, Zeitgenosse, antaa myös soman suuntuntuman. Tänään pääsin jo selaamaan naisaikalaisteni, tulevien Harvardin koulukavereitteni elämäntarinoita. Nigerialainen Comfort Agbo Agbo Agogo kertoi olevansa enemmän ylpeä kuudesta lapsestaan kuin hedelmällisestä urastaan. Kuweitilainen tohtori, Nada S. Al–Mutawa, oli tutkinut globalisaation vaikutusta niemimaansa naisten asemaan.  Hoda El-Mikaty on  Alexandrian kirjaston kulttuuriosaston päällikkö. Pitääkö Comfort lintujen laulusta? Maistuuko Nadalle suklaa? Hoda tuskin on kuullut Veikko Huovisesta. Entäpä mahtaako Pramila Rijal Nepalista käydä uimassa vuoristoisen huikean kotimaansa järvissä? Minkälaisia kokemuksia tuovat kolumbialaiset, turkkilaiset, hollantilaiset aikalaissisareni tullessaan.

Jo noiden kuudenkymmenen viiden mielenkiintoisen naisen tapaaminen kutkuttaa aivoja. Viikko on liian lyhyt aika oppia tuntemaan. Tiedän, että sielujen sympatia kuitenkin syntyy välittömästi, jos on syntyäkseen. Ennakkotehtävät odottavat. Saan pohtia, keitä ovat kaikki ne ihmiset verkostossani, jotka ovat tukeneet minua työssäni, jotka ovat auttaneet saamaan tehtävät suoritetuksi ja joita on kiinnostanut etenemiseni viimeisen parin vuoden aikana. Pohdin tehtävän peilikuvaa: ketä olen saanut tukea, kenen työn edistymistä auttaa ja ketä olen voinut opastaa eteenpäin.

Kuvan huipputulva on viime keväältä. Jäät lähtevät vapun ja äitienpäivän välillä, veikkaan. Tänään Lentualla oli myöhään iltapäivällä yhdeksän astetta.  Jannen porukat olivat saaneet tukkeutuneet rummut auki ja tie oli kuiva.  Siivoilin ja kuuntelin lempiaikalaistani, J Karjalaista. Silipasi kypsässä iässä mielestäni uransa parhaan levyn. Hörhöily-ystäväni Eijan lailla lempibiisini vaihtuu päivittäin, tänään se oli Sinisestä kankaasta.  

Voiko ajattelua kehittää

Helmikuun alkupäivinä sain kirjeen Harvardin yliopistosta, Bostonista. Women and power - ohjelman johtaja Christie McQueen lähestyi kutsulla pyrkiä yliopiston JFK-johtajakouluun. Hämmästyin. Koulutus on tarkoitettu naiseläjille, pitkään töitä tehneille. Koska olen jo vanha kuin taivas Lentuan yllä, olen tehnyt töitä pitkään. Kaksitoistavuotiaana sain ensimmäisen tilini, joka johti aivotärähdykseen. Kouraan painetuista mynteistä innostuneena keinuin keinustuolilla ympäri ja löin pääni keittiön kynnykseen.

Kääntelin kirjettä, tavasin sitä. Selasin mukana tullutta esitettä. Tavoitteena ymmärtää poliittisia prosesseja? Jee! Parantaa neuvottelutaitoja? Mahtavaa. Naisia kaikkialta maailmasta? Kerrassaan mainiota! Pureutua johtamisen ongelmiin. Jättebra. Kehittää osallistujien kykyä ajatella? Voiko semmoista kehittää, mitä ei osaa.

Viikko Harvardissa, keväällä. Ehtisinkö. Jututin kavereitani, läheisiäni. Liisa tiesi JFK:ssa käyneen tyytyväisen koulutetun. Pyri, sanoi Pekka. Joka nainen ei saa kirjettä Harvardista, tuumi Tapio. Koska emban soinnut kaipaavat viritystä, päätin pyrkiä. Mennä vaikka tunnetuilla lomautuspäivilläni ja maksaa matkan. Tein hakemuksen, sain kutsun.

Kuhmon kaupungin luottamushenkilöt kannattavat kouluttautumista. Kulut halkaistiin kahtia. Koska työsuhdeasiani pui hallitus, ne ovat julkisia. Kainari ja Kuhmolainen tekivät asiasta pienen uutisen, jonka perusteella ihmiset arvelivat minun lähtevän kaiketi vuosiksi Harvardiin. Ehkä joku haaveili jo lopullisesta katoamisestani, sillä minua halattiin ja kannustettiin.

A.Kyllösen matkatoimisto junaili matkajärjestelyt ammattitaidolla. Tulen olemaan yhden yön kampuksen ulkopuolella. Valitsin majapaikan Haruki Murakamin kuvaileman juoksureitin varrelta. Murakami on kirjoittanut mainion kirjan juoksemista, ja kävi Bostonissa luennoimassa. Samana iltana huomasin majapaikkani lähistöllä räjäytellyn pommeja Bostonin maratonilla. Räjäyttelijät kävivät sittemmin hillumassa myös opinahjossaan, yliopistoalueella. Olen pahoillani uhrien puolesta. Jäin kuitenkin miettimään meidän median kuluttajien ja tuottajien suhteellisuuden tajua: Syyrian sodan uhrit eivät saa moista palstatilaa.