Olisiko puurakentamisen edistäminen älykkäämpää kuin lentoliikenteen vastustaminen

 

Kuhmon Tuupalan puukoulun auditorio

Kiitos Laura Läspän lentopäästökolumnista 16.1.2025 (KS). Problematisoin hieman aihetta. 

Kasvihuonekaasut maapallon ilmaston muuttajana ovat todellinen ilmiö. Pohjoiseen saattaa vaikuttaa eniten jäätiköiden sulaminen, joka ei ole enää pysäytettävissä. Golf-virta on hitaimmillaan 1600 vuoteen. Mikäli merivirtojen suunnat radikaalisti muuttuvat, pohjoinen voi myös jäähtyä.

Ylettömät päästöt ovat 90-prosenttisesti kotoisin kivihiilen, öljyn ja maakaasun käytöstä. Loppu tulee pääosin tropiikin metsien hävittämisestä mm rehutuotannon takia. Lentoliikenteen osuus on 2 %, laivaliikenteen 7 % ja maantieliikenteen 20 – 30 %. 

Päästötilastojen kuningas on Kiina (28 %), kakkosena tulee USA (15 %), Euroopan maiden yhteenlaskettu osuus on 9 %, pistesijoille yltävät Intia (7 %) ja Venäjä (5 %). Suomen osuus on 1,5 promillea.

Luonto katoaa, kun rakennetaan, peitetään maa asfaltilla ja kivirakennuksilla kasvavan väestön tarpeisiin. En vähättele mitään päästöjen pienentämistavoitetta, sillä kokemukset kompensaatioista ovat olemattomia, lähes jesuittojen uskomusten tasoa: kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa. 

Sitran vertailun mukaan puurakentamisen päästöt ovat kolmanneksen pienemmät kuin betonirakentamisessa. Sementin valmistus aiheuttaa suurimman osuuden ihmisen aiheuttamista hiilidioksipäästöistä, arviolta 5-10 %.

Kuhmolaisen CrossLamin, puuelementtituottajan toimitusjohtaja kertoi viime kesänä, että yli puolet heidän tuotannostaan menee lappilaisille matkailurakentamisen työmaille. Lappiin ihmiset saapuvat pääsääntöisesti lentämällä. 

Nyt ylivaluntaa Lapin matkailubuumista on havaittavissa Kainuussakin. Jos lentäminen lopetettaisiin kokonaan, matkailu sakkaisi ja sen kerrannaisvaikutukset tuntuisivat koko maassa. 

Voisiko aitoa kompensaatiota syntyä älykkäästä rakentamisesta, puurakentamista? Olisiko puurakentamisen edistäminen globaalisti älykkäämpää kuin lentämisen vastustaminen?

Eila Valtanen, metsänhoitaja

Julkaistiin Kainuun Sanomien mielipidepalstalla 18.1.2025. Puuta ennen muuta, eikö vaan. Mistäpä se puihin jo lapsuudessa rakastunut muuta voisi tykätä. Kevennykseksi tietenkin Hyytiälän Pelimannnit ja Äänisen yö, metsänhoitajanplanttujen lempilauluja

https://www.youtube.com/watch?v=H7WXVaOpINY&list=PLdphn4rSL2yBTvyDCf5OcTwMJFX8upj3w&index=11

On iloisia päiviä, on surullisia päiviä (ystäväni muistolle)

 

Tiesinhän minä:

Tälle tielle tulisi

lopulta lähtö.

Mutta eilen en tiennyt,

että lähtisin tänään. (Narihira)

Tämä Tuomas Anhavan kääntämä haiku nuoruuden ajoilta pullahti pyytämättä mieleen, kun kuulin ystäväni saattohoidon alkamisesta. Olin tiennyt vakavasta sairaudestaan, hän oli ja omaisensa olivat, ystävänsäkin, osanneet valmistautua vääjäämättömään. Silti uutinen rouhi kuin hiekkapaperi tai terävä kirves tai polttava nuoli sydäntäni, mieltäni. En voi edes aavistella tyttärien kipua. Ehkä kuitenkin jotakin siitä voimme jakaa.

Olin havainnut hänen hiipumisensa vuosien saatossa, ensin puhelujen ja tapaamisten vähenemisenä, seurannut arkisten taitojen ruostumista, kognitiiviset kyvyt, liikkuminen, puhe rapautuivat vuosi vuodelta, kuukausi kuukaudelta, viikko viikolta. Muisti ja terävä äly säilyivät, näin sen katseestaan, lämpimästä, tunteellisesta vielä vuoteenomana ollessaan. Jokainen tapaaminen jää mieleeni, hänen ilonsa ja liikutuksensa. Niiden nostamat kyyneleet.

Joidenkin ihmisten kanssa syntyy molemminpuolinen syvällinen yhteys, ystävyys, sytyttämättä, pyytämättä. Olen syvästi kiitollinen siitä, että sain olla ystävänsä.

Ystävyys kesti vuosikymmeniä, en käy sitä yksityiskohtaisesti kuvaamaan. Olemme, olimme molemmat germanofiilejä, mielestämme myös välistä hauskempia kuin pussillinen apinoita, ja jääkiekkofaneja ja feministejä. Meillä oli myös erilaisia näkemyksiä, vaan niistä emme piitanneet. Tärkeintä oli rakkaus ja ystävyys. Suora puhe, kaikki elämänalueet kattava keskusteluyhteys. Kaikesta puhuttiin, ja lopulta naurettiin. Tai itkettiin.  

Viranomaisia olimme, kun tutustuimme työn merkeissä. Hänen työnsä vakuutti, kuulin hänen hyvyydestään monta kautta asiakkailta, ihmisiltä, joiden elämään hän oli joutunut puuttumaankin. Noissa tarinoissa hän osoitti suurta lähimmäisenrakkautta, ymmärrystä, suhteellisuudentajua, ei olettanut kenenkään olevan täydellinen. Jokaiselle kun sattuu. Osa tarinoista oli suorastaan hilpeitä.

Ikuisesti muistan yön, kun huopiin kääriytyneinä lauloimme kaikki ulkoa muistamamme, myös laulukirjojen mieleen palauttamat kansakoulun laulukirjan laulut rantasaunan terassilla. Naurulla ja aina uusilla laulunaluilla ei ollut loppua. Hänen mökillään toistettiin sama ihanana valoisana Kuhmon kesäyönä.

On iloisia päiviä, on surullisia päiviä. Vaikka tällä iällä uutisia vääjäämättömästä, elämään kuuluvasta kuolemasta tulee useammin ja useammin, sen lopullisuus tuntuu joka kerta, kipuna, toivon mukaan myös ymmärryksen laajentumisena. Uskoimme molemmat tavallamme yhteyteen jo edesmenneitten kanssa, joten ystävyys ja rakkaus jatkuvat. Lepää rauhassa, ystävä.

Ollaan kiitollisia voimakkaan ja naisellisen naisen, uranuurtajan ja feministin täydesti eletystä elämästä, hänen elämäntyöstään ja tyttäristään. Kiitos ystävä, kun elit kanssamme.

11.1.2025 ystäväni pääsi haudanlepoon, myös vietettiin toisen ystävän kaksivuotispanihidaa Valamossa. Ikuinen muisto molemmille.

Valamon Kristuksen kirkastumiselle
pyhitetystä pääkirkosta

Mitä Puolanka voi opettaa

 

Kainuulaista suomaisemaa Kuhmosta

Elämme eurojohteista aikaa. Kuhmon Osuuspankki tarjosi aikoinaan lounasta Nokian kukoistaessa. Pankin vieraana oli Suomen Pankin johtokunnan jäsen Sampo Honkapohja. Kesken lounaan hänen Communicaattoriinsa kilahti Nokian neljännesosavuosikatsaus. Pöytäkunta hiljeni.  Lohkaisin, että ennen kirkonkellon kutsuivat sanankuuloon, nyt hiljennymme kuulemaan, miten Nokialla menee. Makeimmin nauroi Honkapohja.

Kävin 3.1. Puolangalla lukemassa mutinakirjaani. Puolangan asukasluku oli suurimmillaan 1960, jolloin asukkaita oli 7 520 eli enemmän kuin kotikaupungissani Kuhmossa nyt. Nyt heitä on 2 352, mikä kertoo maaseudun tyypillisestä väestökehityksestä.

Tilastot heijastavat elintason nousua. Enää ei pientilan emännän tarvitse synnyttää saunassa 15–20 kertaa, pienokaisten kuolla hinkuyskään eikä isien ja poikien raataa hevossavotoilla. Olen kuunnellut 1960-luvun terveyssisarta, joka kävi maalattiaisissa torpissa hävittämässä torakoita ja rokottamassa lapsia. Perhesuunnittelu toimi, kaupungistuminen jyllää. Siirtyminen agraarista Suomesta teolliseen ja nyt palveluyhteiskuntaan muutti kaiken. Onneksi.

Kun tulimme Puolangalle perheeni kanssa lukutilaisuuteen, tarkoitus oli lotaista pizzat hyväksi havaitussa pizzeriassa, mutta se oli kiinni. Paikalle osui kiva ihminen, joka neuvoi menemään Meijän Grillille. Myöhemmin kävi ilmi, että kyseessä oli lyömättömän videon ”Riemuloma Puolangalla” rehevä tähti.

Lukutilaisuus komealla kirjastolla, Kaijan kartanolla, oli kiva. Ihmiset aktiivisia, keskustelut ja naurunremakat maukkaita. Kävin Puolanka-lehdessä, jonka toimitus ja ilmoitusmyynti teki vaikutuksen. Itsenäisessä osakeyhtiössä on viisi työntekijää. Lehti kirjoittaa tarkasti paikkakunnan tapahtumista.

Kainuun hallintokokeilunhan Puolanka lopetti ulkoistamalla oman terveydenhuoltonsa, ja ovat peijoonit olleet siihen oikein tyytyväisiä. Jäivät tosin hiljan kiinni asian kilpailuttamispykälistä, mikä ei ole tavatonta.

Suomen kehittämisestä puuttuu etäisyyksien ja pienuuden hyötyjen oivaltaminen. Keski-Euroopassa jengiä vain on enemmän kasalla ”pienilläkin” paikkakunnilla, yrityksillä on helposti ympärillä 10 000 asiakasta. Suomessa ei. Eurot, järkevä taloudenpito ovat toki realiteetti, mutta saksalaista Udo Jürgensiä mukaillen sitä, mikä todella merkitsee elämässä, ei saa rahalla. Ei hiljaisuutta, puhtautta, luonnonrauhaa, ekologisesti tasapainoista elämää, jossa ei tuhlata pikamuotiin, turhiin hilavitkuttimiin, tuoteta rajattomasti kasvihuonekaasuja eikä keekoilla muillakaan turhuuden markkinoilla.

Entäpä jos kaikkialta kaukaisen Puolangan itsepäinen ja itsenäinen linja onkin oikea? Jos olet kaukana kaikesta, tee se itse, oli kyse paikallislehdestä, palveluista, hengestä? Osoittautuuko vähäinen väkiluku todisteeksi ekologisesta älykkyydestä.

Mitäpä tuumikaan idolini Veikko Huovinen, kun häneltä kysyttiin muuttoliikkeistä ja Suomen kehityksestä: ”Kun vesi nousee Helsingin Kauppatorille, ihmiset ymmärtävät kiiruhtaa vaaramaille.”

Puolangan pessimistien julkinen pessimismi kertoo hyvästä itsetunnosta. Pitäkää lippu korkealla, puolankalaiset, ja olkaa pessimistejä katkeraan loppuun asti.

No nyt kahtomaan Riemulomaa Puolangalla ja ensi kesänä Puolangan Pessimistien Karvanoppamusikaaliin!

https://www.youtube.com/watch?v=MnGDloeLTDg