Kuoleman kummajaisesta

 

Sevettijärven ihana kalmismaa v 2019, jonka
jälkeen porot härvelsivät sen huonoon kuntoon. 
Nyt hautoja on entisöity.

Carl Mikael Bellman, intensiivisen elämän elänyt trubaduuri runoili alter egonsa ja keuhkotautia sairastavan Movitzin kohtalosta sanoilla, jotka jäivät syvimmin mieleeni turkulaisen näyttelijän versiona: ”Ryyppysi juo, jo kuolema sua odottaa, viikatettaan kynnykselläs hioo. Vaan ehkä vuoden voi hän vielä odottaa”. Moni kuoleva saattaisi noin toivoa, että olisipa vielä vuosi.

Ennen vanhaan kuolema oli tavallisempaa kuin nykyään. Pidät äskeistä lausetta hölmönä, koska läpi ihmiskunnan historian nykyaika mukaan luettuna elämä on päättynyt ja päättyy kuolemaan. Ennen vanhaan kuoltiin kuitenkin nuorempana, tauteihin, väkivaltaan, nälkään. Lapsikuolleisuus oli surullisen suurta ja kuolema tuttu, vaikkakin kammottu vieras joka kodissa. Rokotteet ja antibiootit ovat pelastaneet useita lapsi-ikäpolvia elämään aikuisiksi. Keski-ikä nousee. Paitsi matalan koulutustason miehet joutuvat yhä tyytymään yhdeksän vuotta lyhyempään elämään kuin pitkälle koulutetut.

Jokainen on menettänyt läheisiään ja ollut hautajaisissa. Silti kuolemasta ei koeta oikein sopivaksi puhua. Kuolema tuntuu haastavan karuudellaan onnellisen maan sileää elämää ihannoivat asukkaat. Kannattaisiko kuolemasta puhua enemmän? Suunnitella, pohtia miten haluaisi tämän elämän jättää, kun sen jälkeisistä tapahtumista tai tapahtumattomuudesta ei kukaan voi väittää tietävänsä.

Myös elämään vääjäämättä kuuluvaa sairautta ja vammaisuutta piilotellaan. Tyttäreni koulukavereineen lauloi tiernatytöissä alakouluaikoina. Kolpeneella käyminen lienee ollut heille yksi lapsuuden avartavimpia kokemuksia. Me kaikki emme pysy jaloillamme, ei ole kahta kättä, elämät ovat varsin erilaisia. Sivistyksestä kertoo se, kuinka kohtelemme lähimmäisiämme, jotka eivät ole yhtä onnekkaita kuin keskivertosuomalainen eli terveitä ja omillaan toimeen tulevia.

Muoniolainen työtoverini pohdiskeli oivaltavasti kuolemista. Hän tuumi siitä nykyään tehdyn hankalaa. Ennen vanhaan, kun joku lähestyi elämänsä päättymistä, tuumittiin, että ollaan nyt sievästi pirtissä, kamarissa on kuoleva. Nykyään kuolemaa lähestyvät kuljetetaan satojen kilometrien päähän outoon paikkaan, missä on paljon kirkkaita valoja, outoja kojeita ja vieraita ääniä.

Äkkikuolema lienee kovinta läheisille. Jos kuolemaan pystyvät sekä kuolija että läheiset rauhassa valmistautumaan, sujuttelu tuonilmaisiin saattaa sujua.  Onneksi on olemassa hyvää saattohoitoa.

Voimalliset tunteet ovat lähellä toisiaan. Suruun saa sekoittua myös iloa kuolleen elämästä, joka saattoi antaa paljon toisille ihmisille. Voisiko kotona kuolemista tehdä helpommaksi? Voitaisiinko mennyttä elämää juhlia enemmän sen päätyttyä? Voisivatko maahanpanijaiset ollakin irkkutyyliin riehakas juhla? Miten Sinä haluaisit kuolla tai itseäsi muistettavan?

   

Kolumni julkaistiin Lapin Kansassa 19.7.2021. Kuhmon kamarimusiikkifestivaalit ovat meneillään kahden vuoden kuivan kauden jälkeen, sen ja teeman kunniaksi linkki Maurice Ravelin ihanaan teokseen Pavane kuolleen prinsessan muistolle https://www.youtube.com/watch?v=GKkeDqJBlK8