Onko pakko olla onnellinen

Pallaksen kerot, kuva toukokuulta 2019

Sosiaalinen media näyttää elämän pääsääntöisesti kuplivana onnena. Ka, mikäpä siinä. Epäilen jatkuvan onnen totuudellisuutta. Jäin pois Facebookista, kun hyppäsin virkauralta vapaaksi. Kaipaan naamakirjasta muutamaa mukavaa ryhmää. Mutta en kaipaa tiedonanturointia tavarataivaan autuudesta, tapaamisista, uusista vaatteista, kampauksista, huulipunasta, aterioista tai ulkomaanmatkoista, skumpan juomisesta, suihkussa käymisestä tai nukkumaan menosta.

Tyttäreni ihana wicca-noitiinkin paneutunut ystävätär kantoi ylpeänä T-paitaa, jossa luki - anteeksi jälleen tuhmat sanat - ”positiivisuus on perseestä”.  Nyttemmin positiivinen psykologia on vallannut mielen orkesterinjohtajien, päivystävien elämäntapaohjaajien nuotistoa.  Onnellisuus tuntuu olevan kuin pakko, johon pitää ryhtyä kuin työhön vaikka kuinka keljuttaisi. Kiitollisuuden, onnenaineksien listaamisen katsotaan rakentavan myönteistä mieltä.

Epäilen positiivisen psykologian perusteita. Onni ei ole yksilöllinen asia, vaan synnynnäisen temperamentin lisäksi yhteiskunta ja politiikka, perhetausta ja koulutus, työ tai työttömyys vaikuttavat elämänkulkuun. En haluaisi asua Valko-Venäjällä enkä vähemmän valkoisellakaan Venäjällä, en Pohjois-Koreassa enkä Berliinin slummissa tai USA:ssa joukkoampumisia väistellen, Rio de Janeiron faveloista puhumattakaan. Hienojakin paikkoja on. Pellon ja Ylitornion järvikylät, Inari tai Utsjoki, Muonio, Enontekiö, Posio, Kypros ja monet Kreikan pikkusaaret ovat metsäpörrön silmissäni maanpäällisiä paratiiseja.

Ilo ja sisarensa onni lienevät kuitenkin epäilyistäni huolimatta ihmisen perusominaisuuksia. Sen huomaa esimerkiksi pikkulapsista, kun heillä on asiat hyvin. Voi sitä ilon pärskettä, kun korona-ajan sukulaisvauva pääsi vauvauintiin ja näki elämänsä ensimmäisen kerran kaltaisiaan pallopäitä, voi keskenään kikattavien pikkukaverusten riemua, kun leikeillä ei ole alkua eikä loppua.

Olisiko tyytyväisyys se tila, mitä kannattaa tavoitella. Että tekee sen mitä aikoo ja jaksaa sen jälkeen olla iloinen siitä mitä sai aikaan, vaikkei ihan täydellistä tulosta, vaan suurin piirtein sellaista minkä kehtaa myydä, antaa eteenpäin, luovuttaa pomolle tai työkaverille. Tai näyttää imuroinnin jälkeen huushollin sille rakkaalle narisevalle siipalle, joka väittää sinun laistavan siivouksista.

Tunnustan tulleeni neljänkymmenen työvuoden aikana allergiseksi ankeilulle, kiukulle, huutamiselle, kailottamiselle, kuppikuntien muodostamiselle, selän takana höpöttämiselle, mökötykselle ja mielenosoittamiselle. Himoitsen hiljaisuutta, rauhaa, metsän vehreyttä tai talvista mustavalkoisuutta, kaltioiden kimallusta, tievojen ja tuntureitten tuulta. Liekö se kuitenkin onnea, joka on ollut seuranani koko elämäni ajan.

Pallaksen rintuuksilla kuusi vuotta sitten 
- kävin Pallaksella ensimmäisen kerran
kuuden vuoden korkeassa iässä

Tarina tuli julki kolumnina Lapin kansassa kesäpäivän tasauksena 2021. Ja tunnustan nauraneeni viime aikoina tälle aivan poskettomalle ja tuhmalle saksalaiselle Berliinin murteella lauletulle älyttömyydelle, kuultavaksi olkaa hyvä, eniten ehkä helpottaa kieltä ihmetteleviä se että g äännetään kuin j:

https://www.youtube.com/watch?v=lvRRaA6fSH0

Kuitenkin lopuksi haluan aina maukkaasti huvittua.