Elokuvahullun tunnustuksia

Olen elokuvahullu, enkä aio parantua hulluudestani. Teini-iässä rakastuin ranskalaisiin ja italialaisiin ohjaajiin, välillä kohteeni oli Jean Renoir tai Francois Truffaut, sitten Federico Fellini tai Roberto Rosselini.  Nämä etäiset idolit opettivat elokuvillaan mitä on tuska tai rakkaus, mitä tarkoittaa ylellisyys ja köyhyys, mitä sota ja mitä rauha, elämänilo ja ihmisarvo.

Onni potki huopatöppösillä kun satuin käymään koulua Kajaanissa, käpykyläksi tuomitsemassani tehdaskaupungissa. Opin elokuvateatteri Raton kovilla penkeillä miltä huippuelokuva maistuu. Elokuvaguru Peter von Bagh avasi silmäni Muisteja -kirjallaan. Kuvittelin kaikkien teinien istuvan nuoruutensa elokuvakerhoissa tietämättä, että Kajaani oli poikkeus. Siellä vaikutti intohimoisten filmihullujen joukko. Näin von Bagh: ”Lahti ja Kajaani olivat sähkökeskuksia, joista tuli vielä Oulua enemmän aktivisteja valtakunnalliseen tasoon. Kajaanissa vaikutti elokuvakerho nimeltä Méliès. Sen pyörittäjät olivat melkein lapsia ja samalla kuin hyvän tulevaisuuden enkeleitä.”  Kiitän heitä. Kasvaako Sodankylässä elokuvahulluja?

Naisten siivu on kapea elokuvamaailmassa. Kaunottaret, mieluiten isoilla ryntäillä varustetut kyllä nousivat maailmantähdiksi, tosin miehiin verrattuna huonommin palkatuiksi. Ohjaajana nainen on harvinaisuus. Leni Riefenstahl, Lina Wertmüller, Agnes Varda, Kathryn Bigelow, Jane Campion tunnetaan, mutta alan seksismi lienee kammitsoinut naisten työtä. Sitäkin iloisempi olen suomalaisten ohjaajanaisten tuoreesta loistosta. Kannattaa katsoa Katja Gauriloffin Baby Jane, Rovaniemelle sijautuva Miia Tervon käsikirjoittama ja ohjaama Aurora, Virpi Suutarin Aalto, Pamela Tolan Teräsleidit ja Zaida Bergrothin Tove. Paitsi ohjaajina naiset loistavat myös mainittujen elokuvien näyttelijöinä, he eivät pelkästään esitä, vaan Maria Ylipää on Pike, Mimosa Willamo on Aurora, Seela Sella kovis-Raili, Alma Pöysti Tove Jansson. 

Koronakesänä innostuin virtuaali-Sodiksen aikana katsomaan neljässä päivässä yhdeksäntoista elokuvaa. Silti surin tunnelman ja Sodankylän yritysten festivaaliasiakkaiden puuttumista. Odotan kuin Kitisen yllä paistavaa yöttömän yön aurinkoa oikeiden festivaalien paluuta.

Mikä tekee elokuvasta hyvän? Kuvaus. Juoni. Tunnelma. Musiikki. Kauneus. Puhuttu kieli. Karismaattiset näyttelijät. Mahdollisuus istualtaan lentää päästöjä synnyttämättä pariksi tunniksi Sisiliaan tai Kreetalle, Berliiniin tai Barcelonaan, Enontekiölle tai Kuhmoon tai vuosisatojen takaiseen maailmaan. Tilaisuus kurkistaa erilaisten kulttuurien, ihmisten, uskontojen, poliittisten näkemysten sisälle, satuun, tulevaisuuteen, haltioitua, nauraa ja itkeä, ihmetellä, ehkä jopa viisastua. Viimeksi mainitusta ei tosin ole meikäläisessä minkäänlaista havaintoa.

Tarina julkaistiin Lapin Kansan kolumnina 2.1.2021.

Kuvat luonnollisesti Sodankylän elokuvafestivaaleilta, iloksenne osoite Federico Fellinin Naisten kaupungin traileriin, lopussa ihanat amatsonit kailottavat että nainen ilman miestä on kuin kala ilman polkupyörää:  https://www.youtube.com/watch?v=RmIC9pQ80Fk