 |
| Esikoiseni kantoi pienenä nimeä Höpämössi. Tässä kahdeksankuinen Höpämössi pelleillee. |
Pikkuruiset ovat mainiota väkeä. Suoria, havaintonsa
kakistelematta kertovia, pääasiassa iloisia kuin pussillinen apinoita. Olen
kiitollinen jälkeläisistäni, bonuslapsista, sisarusten lapsista ja kummilapsistani.
Iloa tuottavat myös sattumalta tavatut naperot, koulukkaat ja vilkkaat teinit,
olivatpa nämä kotoisin Iivantiirasta tai Kiinasta.
Olen myös stand-up-fani, ja stand-up-koomikkoja seuratessa
olen tehnyt oudon havainnon. Sinänsä ironiaan perustuva nyky-stand-up viestii
nuorempien ikäpolvien lapsiahdistuksesta: lapsiperheen elämä kuvataan lähes
helvettinä. Sitähän se ei ole. Onko aikamme ismeistä egoismi suurin? Vai onko
vanhemmuudelle asetettu niin kovat laatuvaatimukset, että siitäkin on tullut
suorittamista ja siis vältettävää kun voi valita? Rento elämä lasten kanssa ei
vaadi mielestäni älyttömiä. Ryhdyn nyt välittömään kirjalliseen vastaiskuun:
kertomalla lasten lohkaisuja haluan tuoda esiin lasten antamaa elämäniloa.
Kummitytär toivoi aikoinaan pikkuveljeä ja saikin sen, tosin ei sillä
metodilla, minkä hän äitinsä sukupuolivalistuksesta kehitti. Tyttö oli kysellyt
kolmen vuoden korkeassa iässä lasten alulle panemisesta, johon äiti oli
vastannut lapsen iän huomioon ottaen, että isä antaa äidille vauvansiemeniä.
Isällä meni kahvi väärään kurkkuun, kun pikkuneiti tuli käsi ojossa pyytämään
vauvansiemeniä äidille vietäväksi. Samanlaista tahatonta turskiutta harjoitti
tyttäreni, joka ei pienenä osannut sanoa yytä, äätä eikä öötä. Päivähoitopaikan
isän löysin kerran naama punaisena nauramasta tuulikaapista. Sai sanotuksi,
että tyttäreni oli juuri häneltä kysynyt, kun minut oli ikkunasta nähnyt, että ”naikko
mun mammaa, naikko.”
Kun sisareni perhe tuli ensimmäisen kerran käymään luonani Kuhmossa, lapsille
oli sanottu, että mennään tädin uutta kotia katsomaan. Teimme kuitenkin treffit
Kuhmo-talolle. Kun päiväuniltaan heräävä kuopus näki komean rakennuksen, hän
sanoi ääni täynnä ihailua: ”Onpa Eila-tätillä mahtava koti!”.
Poikani oli saanut koulussa murrosikävalistusta. Kun yritin halata silloin
12-vuotiasta nuorta urosta, hän parahti, että nyt ei enää halailla, kun minulla
on se ”puberteetti”. Nyttemmin aikuiseksi partasuuksi varttunut äijä oli kuolla
nauruun tämän muisteluksen kuultuaan ja halaa kyllä mammaansa aina kun nähdään
ja erotaan.
Käyn tyttäreni kanssa etelän lämmössä patikoimassa. Kerran Kreikassa kuumaan
lentoasemahalliin purkautuva turistilauma sai kuulla hilpeän kiljaisun noin
kolmivuotiaan suusta: ”hip hip hullaa, kohta päästään pulikoimaan!” Se jäi
lentäväksi lauseeksi. Kun Lentuasta jäät lähtevät tai Välimeri siintää
turkoosina edessä, sen kajautan. Samaa elämäniloa osoitti tuskin kahta vuotta
saavuttanut hurmaava nuori mies, kun Lapin reisulla kävin Ounasvaaralla
lenkillä. Poika taapersi vanhempiensa, sisarensa ja kahden koiran perässä, ja
kääntyi leveä hymy naamalla kertomaan minulle: ”tiäkkö me seulataan kalhua!”
 |
| Höpämössistä kasvoi mammalleen mainio kulttuuriattasea. Tässä kuunnellaan jatsia Suomen Jazz- ja Suomen shakkiliittojen yhteistilaisuudessa Oulun vanhalla paloasemalla. Ilo jälkeläiskokeista on pysyvää. Arvannette, kumpi on kumpi. |
Kirjoittaja uskoo vakaasti taivasten valtakunnan
ilmenevän lapsissa ja heidän kaltaisissaan jo nyt. Pakina julkaistiin Kuhmolaisessa 22.10.2019.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti