Rauhan puolesta

The Spanish Castle, muikea blues-bändi
soitti Gary Moorea Rovaniemen 
Korundissa 15.2.2025. 

Kiitollisuus omasta rauhallisesta kotimaasta täyttää mieleni. Onhan Suomessa ongelmia, mutta niitä ratkotaan yhdessä, avoimesti myös eri mieltä ollen.

Vanhempani lisäksi minua kasvattivat isovanhempani ja 12 vuoden iässä elämääni tulleet saksalaiset vanhempani. Niin ajattelen Christasta ja Georgista, jotka ystävällisesti majoittivat kesäviikoiksi vain kaksi vuotta saksaa koulussa lukeneen näsäviisaan ja tohtivat lähettää oman suloisen Gabriele-tyttönsä meille vastavierailulle. Koin saavani eväitä elämään Saksassa, pahisvaltioksi nimetyssä. Yhteys jatkuu.

Isovanhempani tunsivat köyhyyden. Kaikki neljä olivat kokeneet Venäjän vallan, sisällissodan ja kolme heistä myös maailmansodan. Isänisäni kuoli vain 37-vuotiaana lentävään keuhkotautiin, tuberkuloosiin, ja äidinäitini menehtyi 39-vuotiaana yksivuotias lapsi, tätini, sylissään Iisalmen pommituksissa talvisodan aikana. Leskeksi jäänyt isän äiti oli yltiöisänmaallinen nainen, nimeltään Rauha. Kertoi naureskellen, että koulussa aina joku vähän hieroi hänen olkapäitään, kun historian oppitunnilla puhuttiin rauhan hieromisesta. Äidinpuolen mummoni korvannut sisarensa oli rehevä elämää nähnyt savolainen. Ukkini, äidinisäni, oli innokas metsästäjä ja luonnonystävä, joka osoitti rakkauttaan avoimesti sekä luontoa että meitä lapsenlapsiaan kohtaan.

Isäni oli sotaveteraani, äitini sotaorpo. He toivoivat lapsilleen hyvää. Äiti opetti, että naisella pitää olla oma työ ja oma palkka. Toki otattelin heidän kanssaan, olen aina ollut itsepäinen pöhkö, joka osaa ottaa harha-askeleita. Omat typerehtämiset ovat saaneet välttelemään virheettömiä ihmisiä, joiden harmeja ovat toiset ihmiset tai olosuhteet, jotka eivät jaksa antaa anteeksi toisille ihmisille.

”Jos elämä ei suju, aina voi tulla äitille kahvinkokiksi.” tuumi äitini, ja mikäpä olikaan lohdullisempaa. Suurin piirtein saman viestin koetin antaa omilleni, kun heidät iloisesti heitin maailmalle, kun saivat ylioppilaslakin kouraansa. ”Jokaisen pitää löytää oma vakaumuksensa,” opetti kokoomukselainen isäni.

Myös kirjat, elokuvat ja musiikki kasvattavat. Kouluaikoina kerkesin lukea paljon. Koulukortteerissa v.1896 syntyneen Rauha-mummun luona ei ollut paljon tekemistä, asuttiin pienessä Kajaanin kaupungissa. Kirjat kertoivat maailmasta, josta minulla ei ollut kokemusta.

Suomessa hoetaan usein sitä, että uskonto on yksityisasia. Kun maailmanmenoa seuraa, huomaa väitteen vääräksi. Kasvattajana monelle ikätoverille toimi myös kirkko, jonka kirkkoisien kuten piispaksi edenneen Wille Riekkisen älyn ja vapaamielisyyden oivalsin vasta myöhemmin törmättyäni tiukempiin näkemyksiin.

Opin aiemmilta polvilta, että kaikki työ on arvokasta, että ihmisiä pitää aina kunnioittaa ja ylipäätänsä koettaa tehdä parhaansa, sen minkä pystyy.  Luoja ei laiskoja elätä. ”Das Leben besteht aus Kleinigkeiten, und die Kleinigkeiten sind wichtig[1]”, tuumi Saksan papani Georg.  Elämä on elämisen tarkoitus.

Kristinuskon perusviesti on hyvä, vaikka osaavathan kirkotkin tehdä tyhmyyksiä. Tärkein viesti on armo: ei saa sulkea silmiään toisten koettelemuksilta. Heikommin toimeentulevia pitää auttaa käytännössä ja myös verovaroilla. Opin demokratian arvon, omat lapsenikin koetin kasvattaa äänestäjiksi, sillä molemmat isoisänsä kärsivät itsenäisyyden takia hyvin nuorina kuolemanpelkoa rintamalla ja taistelivat meille itsenäisyyden.

Olen kiitollinen kasvun vuosista ja aikuisiästä ilman sotaa. Olen kiitollinen koulutuksesta, työstä, terveydenhuollosta, sisaruksista, ystävistä, nyt jo toisesta kunnollisesta elämänkumppanista, kolmesta lapsesta.

Vanhennuttuani olen ruvennut vierastamaan omaa aikaamme, ulkonäkökeskeisyyttä, pinnallista onnen perässä juoksemista, joka toki ei koske kaikkien asenteita. Vierastan sosiaalista mediaa, arvojen jyrkentymistä, polarisaatiota. Kovuutta, ilkeyttä, myös pään pensaaseen tuikkaamista, joka ehkä ilmentää huonoa stressinsietokykyä, mihin esivanhemmillamme ei ollut varaa. Kärsivät toki myös sen seurauksista.

Eniten inhoan sotaa. Mikä maailman johtajia oikein riivaa. Miksi ahnehtia uusia alueita, rikkauksia. Miksi tuhlata aina rajallisia voimavaroja sotakoneistoihin, tappamiseen, luonnon tuhoamiseen.  Kun tätä tehdään yhä Jumalan nimeen, ei voi muuta kuin parahtaa: eivätkö he edes osaa hävetä. Eikö maapallon asukkailla olisi todellisia ongelmia, köyhyys, osattomuus, epäoikeudenmukaisuus, ilmastonmuutos.

Samalla olen kiitollinen Suomen puolustusvoimista, älykkäistä ammattisotilaistamme ja asevelvollisuudesta.

Onni lienee yliarvostettua, ylitavoiteltua. Rauha ei. Minulle onnen tärkein tekijä on rauha. Onnea on hiljainen luonto ympärilläni, arki, krempoista huolimatta kohtalainen terveys, lempeä aviomies, puheliaat aikuiset lapseni.

Vai mitäpä Sinä mietit.

---

[1] Elämä koostuu pikkuasioista, ja pikkuasiat ovat tärkeitä.

Reippauspalkinnoksi Gary Moorea, kauan eläköön kulttuuri, joka ei ole ylellisyyttä: https://www.youtube.com/watch?v=VtkM4d8zqQg

Puhutaan elämää hyväksi

Elelemme sapelinkalistelijoiden kulta-aikaa. Eduskuntaan äänestettiin entisiä ammattisotilaita parlamentaarikoiksi. Sotapuheen määrä kasvaa, pidetään varautumisiltoja eikä moinen ole ihme. Iso naapurimme Venäjä haaveilee nykyhallintonsa voimin suuruuden ajasta ja lähti liikkeelle sotakoneillaan. Menestys ei ollut tosin sitä, mitä kuvittelivat.

Uuden Pohjois-Amerikan presidentin pseudoulkopolittiiset heitot milloin mistäkin olivat vähällä onnistua peittämään USA;n hallinnon vallankaappauksen, jota suomalaiseen virkakulttuuriin tottuneen on mahdotonta ymmärtää.

Mitäpä tässä korven asukki voi muuta kuin ihmetellä. Vai voiko.

Maailmanpolitiikassa on myös ilonaiheita. Tuomarit pysäyttivät kasvottomien nörttien hyökkäyksen USA:n valtion tietohallintoon. Gazaan syntyi kivun kautta tulitauko. Rauha Ukrainassa lienee lähestymässä.

Drooneja ei torjuta puheilla eikä kaapeleitten katkojia myönteisillä kommenteilla.

Arvostan Suomen puolustusvoimia. Työssäni tapasin sekä Puolustusvoimien että Rajavartioston johtoa, ja ilo on tuntea myös heitä heidän ja oman työuran jälkeen. Meillä on geeneissä ymmärrys oman kielemme ja kulttuurimme säilyttämisen tärkeydestä. Se onnistuu 105 vuoden kokemuksella parhaiten itsenäisessä maassa.  

Ilahduin Helsingin Sanomien iloisesta artikkelista ex-nyrkkeilijä Eva Wahlströmistä. Älykkään naisen maailma kuplii uusia ajatuksia, ja kun ahdistaa, hän soittaa entiselle valmentajalleen Risto Meroselle. ”Jos epäilen itseäni, soitan Ripalle, hän puhuu elämää hyväksi, luo sellaisia tulevaisuudennäkymiä, mihin en välillä itse usko. Puhelun jälkeen asiat ovat taas kirkkaita.” (HS 9.2.2025)

Ihmiskunta osaa ottaa edistysaskeleita. Nyt tosin jotkut askellukset näyttävät lähinnä ihmiskunnan sotkeutumiselta omiin sukkahousuihinsa tai talvikalsareihinsa, kompuroinnilta. Tai peräti taka-askeleelta, jota ei kotimainenkaan polarisoitunut populismi tue.

Mikä olisi se vanha valmentaja, jolle soittaa, kun maailman meno tuntuu käsittämättömältä. Vai voisiko meistä jokainen hetkeksi hypätä vanhaksi valmentajaksi, nähdä iloa ja toivoa ja rakentaa hyvää ajatuksissaan suttaavalle lähimmäiselle ja lähiympäristölle.

Olisiko apua filosofiasta tai peräti länsimaisten arvojen perustasta, kristinuskosta. Mitäpä Sinä mietit?

Tämä tarina ilmestyy vain blogissa, jaan näitä nyt vain Sinulle ja muutamalle muulle. En kehtaa pinnistellä lehtitöitä. 

Tämä täti rakastaa sekä nuoria kapinallisia ja vanhoja sotilaita ja vanhoja mestareita, Sleepy Sleepersiä ja Kauko Röyhkää ja Hildegard Knefiä, Clara Schumannia, Franz Schubertia ja Lucie Horschia, puhumattakaan ensi kesän Kuhmon kamarimusiikkiin tulevista Paavali Jumppasesta ja Priya Mitchellistä.

Vanha lempparini Kollaa kestää ilahduttakoon muulla kuin sapelinkalistelulla, olkaa hyvä: https://www.youtube.com/watch?v=al25nHa7sOs

Ja jos korvasi eivät kestä Kollaata vaikka se kestäisi, soittakoon iloksesi nokkahuiluvirtuoosi Lucie Horsch ja Bach lokakuulta 2024: https://www.youtube.com/watch?v=LJyl2D16PZY

Tunnistaisitko molemmat työt Reidar Särestöniemen taiteeksi? Yllä miehen kuva Venäläinen opiskelijatyttö (Juutalainen nainen, 1958) miehen Leningradin opiskeluajoilta, jonka jälkeen hän erosi taiteilijayhteisö Kiilasta ja luopui isänperintönä tulleesta kommunismista. Alla Sikiövesi (1969). Liekö nähnyt ainakin eläimen keskenmenon, en tiedä nimen alkuperää.

Tämän mielenkiintoisen taiteentekijän syntymästä on kulunut 100 vuotta. Jos juhlallisuudet kiinnostavat, käy sivuilla https://www.reidar100.fi/  Kävin Korundin Reidar-opastuksessa Rovaniemellä. Vaikken Särestöniemi-fani olekaan, taiteilijoiden elämän ymmärtäminen lisännee myös kuulijoiden ymmärrystä.

Monissa töissään näkyy yksinäisyys ja seksuaalivähemmistöjen kova kohtalo. Rikos moinen inhimillinen ominaisuus lakkasi olemasta vasta vuonna 1971, sairausluokituksista se poistettiin v.1981.