Miksi Kuhmossa ei ole kansallispuistoa

 

Naavainen kelo kuhmolaisella
suojelualueella

On ihmetelty, miksi Kuhmossa ennen Hossan hanketta käynnistetty kansallispuistohanke ei mennyt maaliin. Vastaus on yksinkertainen: hanketta vastustettiin. Kuhmolaisen gallupoidessa lukijoiltaan kantaa asiaan joku vuosi sitten kansallispuistokannat olivat puolet vastaan, puolet puolesta.

Ympäristöministeriöstä kerrottiin kunnioitettavan ihmisten näkemyksiä. Hankkeet, jotka kohtaavat paikallista vastustusta, eivät mene läpi.

Ensimmäisenä vastustavan kannan latasi Kuhmon riistanhoitoyhdistys, joka jäsenmäärällään lienee Kuhmon suurin puolue. Metsästäjät pelkäsivät, että metsästys kiellettäisiin. Metsästyslain 8 § turvaa paikallisen metsästysoikeuden valtion mailla. Kansallispuistoista säädetään erillisellä lailla. Tähän saakka kansallispuistolakeihin on kirjattu kuntalaisten metsästysoikeus.  

Myös maanomistajat vastustivat. He olivat pettyneet aiempiin suojeluhankkeisiin ja kompensaatioihin. Kompensaatiot, korvaavat asiat suojelupäätöksistä tuppaavat olemaan keinotekoisia. Suomi on luottamusyhteiskunta, ja pettymys viestii luottamuksen puutteesta.

Sallassa ajateltiin toisin. Kansallispuisto perustettiin pikavauhtia v.2022. Sallalaiset näkevät, että kansallispuisto on matkailun kansainvälinenkin vetovoimatekijä, joka saa liikenteen kasvamaan ja valtion satsaamaan sekä puistoon että liikenneinfrastruktuuriin.  Laki Sallan kansallispuistosta takaa edelleen sallalaisten metsästysoikeuden.

Kansallispuistojen kävijämäärät kasvavat, sillä taajamiin tokkautetut ihmispolot Suomesta ja maailmalta kaipaavat luontoon ja nimenomaan ohjatusti. Viime vuonna ylitettiin ensimmäisen kerran neljän miljoonan kävijän raja. Kansallispuistojen kävijöiden rahankäytön vaikutus paikallistalouteen koko maassa oli 310,3 miljoonaa euroa, ja työllisyysvaikutus 2 452 henkilötyövuotta. Eniten hyötyvät matkailukeskukset.

Kuhmon hankkeessa aariakaan ei olisi suojeltu lisää. Kuvaavaa oli, että monet metsäammattilaiset kannattivat asiaa. Maan arvo kun kohoaa puistojen liepeillä.

Ehkä mielipiteet Kuhmossa muuttuvat? Ehkä jo suojelluista hehtaareista voisi saada muutakin iloa kuin aina tärkeitä luontoarvoja.

Kolumni julkaistiin Kuhmolaisessa 19.7.2022. Tämän vuoden alustavat tiedot kansallispuistojen kävijämääristä kertovat niiden pudonneen, ihmiset matkustavat jälleen ulkomaille. 

Kuinka auttaa ahdistunutta nuorta

Vähäisen järkeni mukaan ensimmäistäkään ihmisolentoa ei olisi syntynyt ilman iloa. Menemättä syvemmälle ihmisen alulle saattamisen ruumiillisiin riemuihin kehotan lukijaa vilkaisemaan pikkuruisia, ensimmäistä hymyään hekottelevaa vauvaa tai taaperoa, jonka kikatuksella ei ole alkua eikä loppua. Tai kahta jo vähän tärähtänyttä ämmiä tai äijiä, jotka parin kahvikupillisen jälkeen eivät saa muisteluksiensa takia taukoa päättymättömästä käkätyksestä. Ovat iloisia, häpeilemättömän iloisia. Nuorena ja aikuisena ollaan totisempia.

Ilmastonmuutos uhkaa maailmanlopulla, pandemia pisti ihmiset koppeihinsa kököttämään ja nuoret etäkouluun. Vladimir Pieni päätti leikkiä Pietari Suurta ja tapattaa köyhiä tsetseenejä, burjaatteja ja ukrainalaisia nuoria miehiä, Ukrainasta myös lapsia ja vanhuksia sekä tuhosi kaupunkeja kuten jo oli Syyriassa ja Tšetšeniassa hyväksi havainnut. Eikö ole siis perverssiä kirjoittaa ilosta, kun ihmisiä kuolee. Osaksi on, osaksi ei.

Toiveikkuuden esimerkiksi kelpaa Dietrich Bonhoeffer, keskitysleiriin suljettu pappi, joka ei luopunut toivosta, ei ilosta. Suomessa nykyhetki ei ole pahin, elämme kuitenkin valoisia aikoja. Lääketiede loi rokotteet, ymmärrys hygieniasta on pelastanut jo muutaman polven ihmisiä, avoin tiedonvälitys ja demokratia toimivat, kaikki pääsevät kouluun.

Kunnon pessimisti mutisee toki, että mistä ottaa ilon irti, kun kahvin, sähkön ja polttonesteiden hinta nousee. Nyt nuorten, aiemmin huolettomien väitetään potevan syvempää maailmantuskaa kuin meidän Kekkoslovakian ajan nuorten.

Synnyin kaksitoista vuotta Lapin sodan päättymisestä veteraanille ja sotaorvolle. Vanhempieni kirjahyllyssä kukoistivat kirjat Nauru sodalle I ja II. Isovanhemmat olivat eläneet pula-aikoja, nähneet nälkää, pelänneet kasakkapartioita, mutta eivät niillä mehustelleet. Äiti opetti ihanan ilmaisun: kun pänii, tarvitaan mielenvirkistystä. Sitä saattoivat olla letut ja hillo, yllättäen ilmaantuvat pikkuleivät tai uintireissu.

Mitä toiveikkuutta me vanhemmat ja isovanhemmat nyt voisimme jakaa ahdistuneille nuorille, jos emme aivan Bonhoefferin tasolle yltäisikään. Ehdottaisin kuuntelua. Sen jälkeen keskustelua. Nuori tietää paljon faktoja ilmastonmuutoksesta, mutta aikuinen saattaa tietää myös keinoja, miten ihmiskunta aiempina aikoina on selviytynyt koettelemuksista kuten rutosta ja sodista. Isä ja äiti voivat välistä ilmoittaa synkälle lapselleen tykkäävänsä tästä, kertoa, että tämä on hyvä tyyppi.

Rakenteiden oikeudenmukaisuutta pitää kehittää. Tinkimätön tiede ja ihmisten välinen keskustelu perheissä, yhteisöissä ja valtioiden välillä tuottavat parempaa tulevaisuutta. Niistä saa toivoa ja iloa, pikkuleipien, uintireissujen ja uusien ihmisten alulle saattamisen taikaa unohtamatta.

Kolumni julkaistiin Lapin kansassa 18.7.2022.

Antti Tikkanen ja Artturi Aalto soittivat 11.7. suoraan sydämeen Krzysztof Pendereckin (1933-2020) Ciaccona in memoriam Giovanni Paolo II -teoksen Kuhmon kamarimusiikissa, netistä löytyi toisten soittama versio, ole hyvä: https://www.youtube.com/watch?v=_udQ-vTjHME