Ihmisoikeudet eivät ole mielipidekysymys

 

Rakastan Suomen perustuslakia. Se ”turvaa ihmisarvon loukkaamattomuuden ja yksilön vapauden ja oikeudet sekä edistää oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa. Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.” (Suomen perustuslaki 11.6.1999/731)

Ihminen on pitkän evoluutiokehityksen tulos. Luomakunnassa, kasvi- ja eläinkunnassa lisääntymisbiologian kirjo on värikäs, huomattavasti värikkäämpi kuin mitä ihmispolo vähäisin tiedoin voi kuvitella. On hermafrodiittia, yksinkertaisia uroksia ja naaraita ja runsaasti muunnelmia siltä väliltä. Arvelen, että sateenkaarikansan esiintuoma 36 sukupuoli-ilmentymän esiintyminen ihmissukukunnassa on vain kalpea siivu koko Luojan luoman luomakunnan paletista. Ihmisäidin raskauden ajan hormonituotanto ohjaa syntyvän lapsen sukupuoli-identiteettiä, jolle kumpikaan ei mahda mitään. Myös X- ja Y-kromosomisto vaihtelee. Tuoreimpien evoluutiobiologian tutkimustulosten mukaan lähinnä mielihyvä ohjaa sukupuolikumppanin valintaa.

Ihminen on ollut aikamoinen pökiö. Homoseksuaalisuus oli kriminalisoitu niinkin pitkälle kuin vuoteen 1971. Avioliitossa sai raiskata ilman rikossyytteen mahdollisuutta aina vuoteen 1994. Voi vain arvailla menneisyyden pahaluontoisen aviomiehen toistuvasti raiskaamaksi joutuneen vaimon mielen ja kehon olotilaa, puhumattakaan nuoresta, joka haparoiden alkaa oivaltaa kuuluvansa johonkin muuhun sukupuoleen kuin mitä oletetaan. Nuorisotutkimus antaa tähän karun vastauksen.  Nuorisotutkimusseura ja Seta tutkivat v. 2013 vuosina 1988–1998 syntyneitä HLBT[1]-nuoria. Tutkimuksen kyselyyn vastasi 1 619 henkilöä. Vastanneista transmiehistä neljännes oli yrittänyt itsemurhaa ja peräti 65 % vahingoittanut itseään. Homoseksuaalisista miehistä 51 % oli pohtinut itsemurhaa, kun luku oli kyselyyn vastanneilla heteroseksuaalisilla miehillä 39 %. Luvut olivat naisilla hieman pienempiä. Heteromiestenkin itsemurhahakuisuus karmaisee.

Tunnustan olevani niin konservatiivinen jäärä, etten ymmärrä miksei ihmisten anneta rauhassa ja hyväksytysti olla mitä ovat. Miksi me ihmiset olemme nimittelyinemme ja vihanpitomme kanssa niin julmia toisiamme kohtaan, että nuori ahdistuu vakavasti? Miksi kaikki eivät saisi rakastua ja solmia suhteita turvallisesti ja ilman pilkkaa riippumatta sukupuolisesta suuntautumisestaan, solmia avioliittoa siitä riippumatta miksi he identifioituvat, rakastaa iloisesti siitä riippumatta mitä naapurin sedät ja tädit ajattelevat.

Nostan hattua Kuhmon ensimmäisen Pride-tapahtuman järjestäjille. Ihmisoikeudet eivät ole mielipidekysymys, vaan ne turvaa Suomen perustuslaki.  Lupaan nostaa sateenkaarilipun salkoon seuraavan tapahtuman aikana. Lipputanko pitää kyllä hankkia ensin.

Kirjoittaja on tylsä timoniemeläinen heterotäti, joka ei ole koskaan joutunut perustelemaan suuntautumistaan

Kolumni julkaistiin Kuhmolaisessa 27.7.2021. Lipputangon hankinta on vireillä. Ehkä yksi iso pihakoivu joutuu antamaan tilaa sille.

---

[1] HLBT viittaa sanoihin homo, lesbo, biseksuaali ja transseksuaali

Miksi kokovartalovallaton kirjoitti rukouskirjan

Kotimme ikoniseinä Apostolien paaston 
ensimmäisenä päivänä 2021

Kahteen kysymykseen olen vastaillut heinäkuulla. Mistä voi hankkia kirjoittamaani Ortodoksisia arkirukouksia ja miksi sen kirjoitin.

Kirjaa saa Lintulan ja Valamon luostareista sekä niiden verkkokaupoista, osoitteet ovat https://www.lintulanluostari.fi/tuote-osasto/kirjat/ 

ja https://webtuohus.valamo.fi/  sekä Kuhmosta Rusasenkulmasta. Opuksen voi myös lainata Kuhmon kirjastosta. Hinta on Lintulan verkkokaupassa 18 € + toimituskulut, Valamossa ja Rusasenkulmassa 20 €. Huomasin, että Lintulan varastossa opuksia on jäljellä kahdeksan, painos on pieni, kannattaa ostaa oitis jos mielit niitä hankkia. 

Pari vuotta sitten ennen koronan vihulaista sain olla Levillä, Kittilässä, Marian kappelissa kahteen otteeseen viikon kerrallaan kirkko-oppaana. Kaunis kappeli sijaitsee hissirinteen vierellä, sen suunnitteli arkkitehti Hannele Arantola ja kirkkotekstiilit Päikki Priha. Kelpasi opastaa ruotsalaisia skimbaajapoikia, japanilaisia turisteja ja Leville jo varhain mökkinsä rakentaneita eläkeläisiä. Kappelista vastaa Kittilän luterilaisen seurakunnan pastori Meri Tirroniemi. Meri halusi puhua pakolaisuudesta sunnuntain jumalanpalveluksessa ja pyysi minua kirjoittamaan teemaan liittyvän rukouksen. Sen tein (on mukana kirjassa, ks s 46). Meri sai idean ekumeenisesta rukouskirjasta, ja ekumeenikko kun olen, innostuin. Olen luterilainen juuriltani. Ortodoksisuuteen minut veti vuosien saatossa sen alkukirkollisuus, vuosituhanten traditio ja kauneus. Siirtymistäni on kuvattu Äiti Kristodulin kirjassa Kuinka minusta tuli ortodoksi otsikolla ”Kuinka perustyytyväinen luterilainen löysi ortodoksisuuden” (Maahenki 2010).

Kirjoitin rukouksia, kun tuli vastaan ihmiskohtaloita, jotka koskettivat. Kyselin toisia kirjoittajia, kuten Merikin, mutta eipä tullut vastaan. Keväällä, kun Meri soitti, kysyin, olisiko kovin paha jos tekisin kirjan loppuun itsekseni. Ei ollut Merin mielestä. - Kirja ei ole autofiktio, vain isän rakkautta koskeva rukous on omasta elämästäni. En pidä rukousharjoituksiani runoina. 

Aikalaisistamme merkittävimpiä kristillisiä vaikuttajia on ollut Äiti Kristoduli, joka teki elämäntyönsä Bytouman luostarissa Pindos-vuoristossa Kreikassa ja Lintulan luostarissa Heinävedellä. Hän käänsi Filokalian, viisiosaisen alkukirkon viisaiden kokoelman suomeksi ja kirjoitti kymmenen kirjaa, luennoi, toimi tulkkina ja rakensi verkostoja. Kun vaihetuin ortodoksiksi, halusin tietää alkukirkosta enemmän ja sain Lintulan luostarin Igumenia Marinalta, mm Kuhmossa aiemmin Alavieksin koululla opettajana toimineelta viisaalta vinkin kysyä Äiti Kristodulia. Kristodulista tuli hengellinen ohjaajani, mistä olen sydämeni pohjasta kiitollinen. Sain käydä hänen johtamillaan pyhiinvaelluksilla Pohjois-Kreikassa ja Siinain erämaassa Pyhän Katariinan luostarissa ja Israelissa. Äiti Kristoduli kuoli viime syksynä vain päivää ennen joulua. Päätin omistaa teelmykseni hänelle.

Koska kirjoitusteni teologiset osumat mietityttivät, soitin arvostamalleni piispalle, Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arsenille ja kysyin, voisiko hän nimetä papin, joka mahdollisesti auttaisi minua projektissa. Oli ilo kuulla, että MP Arseni kehotti kysymään arkkimandriitta Andreasta, sisareni kuopuksen kastepappia ja aiempaa Kajaanin kirkkoherraa. Isä Andreas on MP Arsenin mukaan parhaita teologiaan perehtyneitä. Sain toiselta arkkimandriitalta, Valamon luostarin johtajalta Sergeiltä luvan päästä kirjoittamaan Valamon kirjoittajaresidenssiin Sillankorvaan. Isä Andreas ohjasi, kirja valmistui ja sen valmistuttua oli itsestään selvää, että tuotto ohjautuu Lintulaan ja Valamoon.

No, ehkä tuo ei ollut vielä vastaus kysymykseen miksi. Rukous on mielestäni meditaatiota. MP Panteleimon arveli aikoinaan, että luostareiden hyvä ilmapiiri johtuu siitä, että niissä rukoillaan paljon. MP Arseni puolestaan tuumi, että rukoukset ovat energiaa. Rukoilija ei tee pahaa kenellekään, on ainakin pois pahanteosta. Rukoukset saavat mielestäni elää ajan mukana, vaikkakin vanhoissa säilyneissä rukouksissa asuu suurin viisaus. Toivon, että moni rukoilemisen laillani joskus vaikeaksi kokenut löytää kirjasta apuja eri elämän vaiheisiin, kiitoksen ja ilon ja surun ja murheen läpikäymiseen.

Kirjan kustansi Lentualta Oy ja
painoi Punamusta 
ilman hiilijalanjälkeä

Kuoleman kummajaisesta

 

Sevettijärven ihana kalmismaa v 2019, jonka
jälkeen porot härvelsivät sen huonoon kuntoon. 
Nyt hautoja on entisöity.

Carl Mikael Bellman, intensiivisen elämän elänyt trubaduuri runoili alter egonsa ja keuhkotautia sairastavan Movitzin kohtalosta sanoilla, jotka jäivät syvimmin mieleeni turkulaisen näyttelijän versiona: ”Ryyppysi juo, jo kuolema sua odottaa, viikatettaan kynnykselläs hioo. Vaan ehkä vuoden voi hän vielä odottaa”. Moni kuoleva saattaisi noin toivoa, että olisipa vielä vuosi.

Ennen vanhaan kuolema oli tavallisempaa kuin nykyään. Pidät äskeistä lausetta hölmönä, koska läpi ihmiskunnan historian nykyaika mukaan luettuna elämä on päättynyt ja päättyy kuolemaan. Ennen vanhaan kuoltiin kuitenkin nuorempana, tauteihin, väkivaltaan, nälkään. Lapsikuolleisuus oli surullisen suurta ja kuolema tuttu, vaikkakin kammottu vieras joka kodissa. Rokotteet ja antibiootit ovat pelastaneet useita lapsi-ikäpolvia elämään aikuisiksi. Keski-ikä nousee. Paitsi matalan koulutustason miehet joutuvat yhä tyytymään yhdeksän vuotta lyhyempään elämään kuin pitkälle koulutetut.

Jokainen on menettänyt läheisiään ja ollut hautajaisissa. Silti kuolemasta ei koeta oikein sopivaksi puhua. Kuolema tuntuu haastavan karuudellaan onnellisen maan sileää elämää ihannoivat asukkaat. Kannattaisiko kuolemasta puhua enemmän? Suunnitella, pohtia miten haluaisi tämän elämän jättää, kun sen jälkeisistä tapahtumista tai tapahtumattomuudesta ei kukaan voi väittää tietävänsä.

Myös elämään vääjäämättä kuuluvaa sairautta ja vammaisuutta piilotellaan. Tyttäreni koulukavereineen lauloi tiernatytöissä alakouluaikoina. Kolpeneella käyminen lienee ollut heille yksi lapsuuden avartavimpia kokemuksia. Me kaikki emme pysy jaloillamme, ei ole kahta kättä, elämät ovat varsin erilaisia. Sivistyksestä kertoo se, kuinka kohtelemme lähimmäisiämme, jotka eivät ole yhtä onnekkaita kuin keskivertosuomalainen eli terveitä ja omillaan toimeen tulevia.

Muoniolainen työtoverini pohdiskeli oivaltavasti kuolemista. Hän tuumi siitä nykyään tehdyn hankalaa. Ennen vanhaan, kun joku lähestyi elämänsä päättymistä, tuumittiin, että ollaan nyt sievästi pirtissä, kamarissa on kuoleva. Nykyään kuolemaa lähestyvät kuljetetaan satojen kilometrien päähän outoon paikkaan, missä on paljon kirkkaita valoja, outoja kojeita ja vieraita ääniä.

Äkkikuolema lienee kovinta läheisille. Jos kuolemaan pystyvät sekä kuolija että läheiset rauhassa valmistautumaan, sujuttelu tuonilmaisiin saattaa sujua.  Onneksi on olemassa hyvää saattohoitoa.

Voimalliset tunteet ovat lähellä toisiaan. Suruun saa sekoittua myös iloa kuolleen elämästä, joka saattoi antaa paljon toisille ihmisille. Voisiko kotona kuolemista tehdä helpommaksi? Voitaisiinko mennyttä elämää juhlia enemmän sen päätyttyä? Voisivatko maahanpanijaiset ollakin irkkutyyliin riehakas juhla? Miten Sinä haluaisit kuolla tai itseäsi muistettavan?

   

Kolumni julkaistiin Lapin Kansassa 19.7.2021. Kuhmon kamarimusiikkifestivaalit ovat meneillään kahden vuoden kuivan kauden jälkeen, sen ja teeman kunniaksi linkki Maurice Ravelin ihanaan teokseen Pavane kuolleen prinsessan muistolle https://www.youtube.com/watch?v=GKkeDqJBlK8

Voisiko politiikka olla hauskaa?

Lämpimät onnittelut Kuhmon kaikille uusille ja jatkaville valtuutetuille, intoa paneutua papereihin, lakeihin, ohjeisiin ja eri viranomaisten vastuualueisiin. Työ tietää kovaa lukemista, toivottavasti ette sitä vierasta. Valtuutetun työ on tärkeää lähiasioiden hoitoa, kuntalaisten kuulemista ja ymmärrystä taloudesta ja kaupunkityöyhteisön toiminnasta. Toivon, että me jotka emme ole mukana politiikassa, tuemme päättäjiä ja kunnan työntekijöitä, emme rähise nimettömillä tai nimellisillä nettipalstoilla vaan kannustamme ja käyttäydymme hyvin. Päättäjän tehtävä on vaativa.

Äänestämättä jättäminen saattaa viestiä siitä, että tavan tallaajia eivät rähinät kiinnosta. Esimerkiksi Suomen eduskunta on eurooppalaistunut, en muista täällä 1970-luvulla huudetun kuten nykyään etenkin television ollessa paikalla tehdään. Voisiko asialle tehdä jotakin? Voisivatko poliitikot olla toisiaan kohtaan ystävällisempiä, voisiko myös media hakea yhteisiä nimittäjiä enemmän kuin riidan aiheita.

Mihin katosivat parlamentaariset komiteat? Johtuiko liian pitkään haudottu sote siitä, että yhtään kertaa ei koottu kaikkia puolueita rakentamaan yhtä aikaa samaa tulevaisuutta, vaan tekijät vaihdettiin hallituskausittain.

Tohdin jälkiviisaana puntaroida vaalimainontaa, sillä – suokaa anteeksi puoluesihteerit – se näyttäytyi kohtalaisen tylsänä. Ehkä rahaa ei vain haluttu tai voitu laittaa suuria määriä ohimenevään kampanjointiin. Vaalilausahdukset olivat mielestäni tosikkomaisia, jopa kryptisiä.

Kokoomus väitti sydämen olevan oikealla. Sydämen sinisyys mietitytti, niin upea väri kuin se onkin. Oliko Kokoomuksen sydän kylmennyt, lahonnut ja sinistynyt? Keskustan puheenjohtaja paistoi telkkarissa kananmunan ja väitti keskustan olevan tärkein. Monelle maistuu enemmän kananmunan valkuainen, mikä on monen leipomuksenkin tärkeä aines. Kristillisen liiton mukaan tulisi pitää ”Koko maa mukana”. Jäin miettimään, mukana mihin. Ostoksilleko? Perussuomalaiset halusivat Suomen takaisin. Minne, mihin aikakauteen? Viisikymmentäluvulle? Jääkauteenko, jonka jälkeen me kaikki maahanmuuttajat mukaan lukien perussuomalaisten esivanhemmat vasta tallustelimme tänne. Sosiaalidemokraatit kehottivat meitä pitämään huolta kunnasta, niin kunta pitää huolta meistä. Entäpä jos pystypäinen suomalainen ei kovin paljon huolenpitoa ja holhoamista halua? Vasemmistoliitto haki hyvää elämää, jonka jo Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta otti ajat sitten sloganikseen. Eivätkö kaikki toivo hyvää elämää? Vihreiden Suomi oli vihreä. Talvella Suomi on enimmäkseen mustavalkoinen, ja riittävän kaukaa katsottuna asumme sinisellä planeetalla.

Virkistävä poikkeus massasta oli oman tien kulkijan, änkyränkin yksinpurjehtijan Hjallis Harkimon pormestarimainos, jossa hän ilmoitti, että ”Tässä kaupungissa on vain yksi sheriffi”. Lausahduksessa saattoi olla itseironiaa, mutta myös koukku pois jäävälle Vapaavuorelle. Jäi mieleen. Ylipäätänsä itselle nauraminen on vetoavinta huumoria, sillä aihe on aina lähellä ja itselleen nauraja viestii, ettei keltainen neste kiusaa aivotoimintaa.

Voisiko poliittinen työ olla sopuisaa, poliittinen vaikuttaminen, mainonta myös hauskaa? Mitä Sinä ajattelet? Voiko vakavassa asiassa käyttää huumoria? Innostaisiko se äänestämään?

Kirjoittaja on puolueisiin kuulumaton epeli, joka äänestää aina ja valitsee ehdokkaan arvojen, osaamisen ja käytöksen perusteella.
Tarina julkaistiin Kuhmolaisen kolumnina toisena heinäkuuta 2021.

Onnittelukukkasena kaikille
uusille valtuutetuille
takapihani valkolehdokki