Tuokaa ruokaa, suolet huokaa

Ostin korona-ajan reippauspalkinnoksi Saku Tuomisen "Kaikki mitä olen oppinut hyvästä ruoasta" ja huitaisin sen alta aikayksikön menemään. Pidin. Tiedän, että ihminen tykkää siitä, kun omia uskomuksia tai elämänkokemusta vahvistetaan. Rakastin erityisesti tekstin lukuisia kysymysmerkkejä, sillä mikä onkaan ihanampaa kuin avata ihmisten mieliä pohtimaan uusia hauskoja vaihtoehtoja.

Klaaniini kuuluu kyproksenkreikkalainen sukuhaara.  Olen kolmenkymmenen vuoden ajan käynyt ihmettelemässä Välimeren ruokakulttuuria. Meillä kainuulaisilla ja kun itseni Lappi-vegaaniksi luen ei lappilaisillakaan ole mitään hävettävää perinteisessä ruokakulttuurissa. Riistapaistit ja -käristykset, poro ja hirvi savustettuna, kuivattuna, lintukeitto, kala suolattuna, savustettuna, paistettuna, pullina, kapakeitossa, marjat, juurekset, perunat, eritoten pottupuuro ja uskomattoman upea leipomistraditiomme ovat aivan yhtä ihania ja osaksi antoisempia kuin Välimeren herkut. Kiitos Kuhmon yrityksille ja kuhmolaisille metsästäjille, kalastajille ja kotikokeille, kun olette ruokakulttuuria pitäneet yllä ja kehittäneet. Samasta kahvilasta saa lattea ja rönttöstä, mummu-turistilla vesi herahtaa kielelle kun mummu tai isä tarjoilee lanttukukkoa.

Jopa oman keittiöni kehnon kalastajan voimin pyydetyt ahvenet ja lahnat ja hauet himottavat.  Saimme naapurilta hiljan ruispohjaisen muikkuavokukon, jonka makua muistellaan. Grillattu ja hyvin, esimerkiksi intialaisittain maustettu lahna muuten on kerta kaikkiaan herkkua.

Pidän inhimillisenä typeryytenä sitä, että organisaatioslangissa ruokapalveluja pidetään tukitoimintona. Syömättä ei kukaan pärjää. Ravituksi tuleminen on ihmisoikeus. Syöminen on elämän ydintoiminto.  Koulukkaita ja terveysasemaa ruokkivat keskuskeittiöt ovat lasten ja sairaiden hyvinvoinnin keskipisteitä.  

Suomen ruokaravintolakulttuuri eli ennen koronaa huikeaa kukoistusta.  Olen vilpittömän iloinen siitä, että vuoden ravintolaksi ennätettiin helmikuun alussa valita inarilainen Aanaar, pohjoisen perinteitä vaaliva huippuravintola. Jos mahamatkalle vinkkejä kaipaa, Posiolla vaikuttaa Tapio, minulta vielä käymätön paikka, jonka ruokalistoille olen kuolannut jo jonkin aikaa. Kuhmossa kannattaa käydä jokaikisessä ruokapaikassa eritoten nyt kun Kuhmo-kulinaristien kulta-aika, festivaalit siirtyivät. En ole pettynyt koskaan, kun tiedän ravintoloiden katteen. Kuitenkin näkyvä ruokakulttuuri on ollut Helsinki-keskeistä. Unohtaako Helsingin ympyröissä meidän mainion maamme ruokaperinteen? Mistä sinne kaikki tuodaan?

Ei ole ruokajuttua ilman kokkausvinkkiä. Olen inhonnut sydämeni pohjasta kesäkeittoa, mutta Tuominen inspiroi kokeilemaan uutta versiota. Kaivoin pakasteesta viime kesänä tallennetut uudet perunat, freesasin voissa kaksi punasipulia ja kaksi valkosipulin miedommansorttista kynttä ja kaksi porkkanaa, löysin pakkasesta vielä hortaa (poimulehteä, voikukan- ja koiranputken lehteä, siankärsämöä, nokkosta, suolaheinää - siis mitä meidän puhtaalta pihalta löytyy joka kesä) ja pösäytin sekaan jääkaappiin jo vähän unohtuneen parsan. Täysmaito ja kurkuma kruunasivat herkun, unohdin kokonaan suolan, eikä haitannut, sillä horta maustaa mainiosti.

Ylipainoisen kirjoittajan solakkuuden salaisuus on syöminen. Lappi-vegaani syö mm riistaa, poroa ja kalaa, termistä kiitän rovaniemeläistä ystävääni Sirpa Mikkolaa. Tarina julkaistiin Kuhmolaisessa 5.6.2020. Kuvissa hortaa ja hortasta tehtyä salaattia, Saaran tekemä avokukko ja Nea Berglundin mahtavaa luomuvalkkaria ja lopulta myös se kesäkeitto. Hortoilu on nyt parhaimmillaan!

ja jos tänne asti luit, käypä kuuntelemassa tämä, ruuasta sekin kertoo: https://www.youtube.com/watch?v=fZpBJ1Xcd9I

Sammaloituneet marjanpoimijatädit ja paradigman muutos

 

Kirjoitan tätä kotonani toukokuisena myöhäisiltana Kuhmon Timoniemellä. Ikkunasta näkyy toistakymmentä kilometriä Lentuan selkää, joku polttaa nuotiota vajaan kuuden kilometrin päässä Selkäsaaren tulipaikalla, aurinko valaisee puiden latvoja, valot ja värit tuovat mieleen parhaat impressionistit. Tätä maisemaa olen saanut onnekseni rakastaa jo viisitoista vuotta. Muuttoliike Kainuuseen, lintujen kevätmuutto oli huikeaa seurattavaa. Tunnustan olevani loivasti Pentti Linkolan ajatusten lapsukaisia. Tiedän monen nuoren tästä unelmoivan: kaunis, luonnonläheinen ympäristö, pientalo, edulliset asumiskustannukset, kulutuksen minimointia, kompostointia, kierrätystä, omavaraisuuden tavoittelua. Maksan vain sähköstä, kun vesi tulee omasta kaivosta. Asumisen hintoja voi verrata verkossa. Saan kalaa Lentuasta, yrtit omasta kasvimaasta, hortan, villiyrtit pihalta, marjat ja sienet lähimetsistä.

Hiljaisuutta ja luontoa kontrastoivat toisaalta keskustan Kantolan enemmän energiaa tuottava kuin kuluttava puutuoteklusteri, uskomaton kulttuuritarjonta hevistä maailman parhaaseen musiikkiin ja huippuarkkitehtien suunnittelemat kaupungin keskustan rakennukset, Atalante-kirjasto, Kuhmo-talo, Juminkeko ja palkittu massiivipuuelementtikoulu. 

Suomen kipupisteet tuntien pohdin, olisiko tämä paratiisi mahdollinen myös nuoremmille, joiden haaveita olen kuunnellut, muuttuuko nykyinen paradigma rannikoille kallistuvasta kotimaasta.

Osallistuin toistakymmentä vuotta valmiusharjoituksiin. Jared Diamondin ja Yaval Hararin tuotantoon kannattaa perehtyä myös viranomaisarkeen joutumattoman. Alkuperäiskansojen jäseniä kuoli joukoittain Euroopasta tulleiden valloittajien mukanaan tuomiin tauteihin.  Tuntuu pahalta tunnustaa, etten yllättynyt pandemiasta. Kuinkahan paljon Välimeren maiden ihmisten kärsimykseen vaikutti koronan lisäksi antibioottien pitkäaikainen ylensyönti, superbakteeriresistenssi.

Pandemia muuttaa jälleen elämää. Paljon riippuu ihmisten pohdinnoista ja heidän päätöksentekoonsa vaikuttavista voimista, mediasta, ajatuspajoista, normien muutoksista. 

Se mitä pandemia tekee kotoiselle aluepolitiikalle, on vielä hämärän peitossa. Pääsevätkö myös minua nuoremmat toteuttamaan unelmiaan ilmastonmuutoksen kannalta suotuisasta ympäristöstä, vähästä kulutuksesta. Olen toiveikas. Suomeen mahtuu, ihmisiä tarvitaan koko maassa lisää. Toinen maahanmuuttajasukupolvi rakentaisi verotuksemme pohjaa, infra toimii, lapset pääsevät kouluun ja harrastuksiin ilman pitkiä matkoja ja kalliita harrastusmaksuja, äidit ja isät hiihtämään kotiportailta ja nyt muotiin paukahtanut luonto- ja mökkeilybuumi voisivat jatkua ilman autolla ajelua.  Ehkä.

Ison rakennusliikkeen suunnitteluinsinööriltä opin, että omakotitalon rakentamisen neliöhinta on varsin usein kerrostaloneliötä halvempi. Kuntien, yritysten tulisi rohjeta myös valmiin tarjoamiseen, esimerkkinä energiaratkaisut sekä nyt kukoistavan etätyön salliminen. Ilmapiirin tulee olla vastaanottavainen. Ihmisten korvien välissä lienevät suurimmat esteet toisenlaiselle paradigmalle.

Aluepolitiikka sanana on inflatoitunut. Se saattoi jo olla hirttosilmukka, johon ripustettiin mennyt maailma, Keskustapuolue ja meidät oudot sammaloituneet marjanpoimijatädit. Olisiko siis parempi puhua vain politiikasta? Jonka tavoitteet määriteltäisiin niin, että koko maassa ihmisillä on mahdollisuus tehdä työtä, pysyä terveenä ja lisääntyä ja toivottaa tervetulleeksi kehittämispotentiaalia kaikkialta maailmasta, uusia ihmisiä luomaan elonkirjoa, monimuotoisuutta.

Signaaleja keskittämisbuumin taittumisesta on nuuskittavissa. Koronan takia työttömyys pomppasi kaikkialla, ja Uudenmaan työttömien määrä ylitti jälleen kotimaakuntani Kainuun asukasluvun. Velkaantuva valtio joutuu hakemaan säästöjä, joiden toivon osuvan paremmin kuin 1990-luvun laman aikaan tekijöihin, joiden kurittaminen ei lannista ihmisiä. Kainuussa, entisessä työttömyysmaakunnassa, on työvoimapula.

Mitä Suomi tulevaisuudeltaan haluaa? En jaksa uskoa, että tulevaisuustyö olisi pelkästään trendien tunnistamista ja niiden myötäilyä. Tulevaisuuteen voi avoimessa demokratiassa vaikuttaa.  Hyvä ympäristö, maisema, metsien suloinen syli ja kestävä, ekologinen hyödyketuotanto saattavat olla jotakin, minkä nuorimukset tuntuvat ymmärtävän keski-ikäisiä paremmin. Kainuun esimerkki on Mustarinda-säätiön Paljakan taiteiljaresidenssi, aivan lähelleni on syntynyt toinen, Sinisukka. Luotan siihen, että ilmastonmuutos lempikirjailijani Veikko Huovisen sanomaa myötäillen houkuttelee ihmiset merenpinnan noustessa sisämaahan. 

Voisiko Suomi heittää vallalla olevan keskittämispikaviisauden hukkakoriin ja rakentaa vahvuuksiensa varaan, luottaa laajaan maahan, metsiin, hiljaisuuteen, ekologiseen elämäntapaan?

Blogi on julkaistu Aluekehitystoimisto MDI:n verkkosivuilla 4.6.2020 (www.mdi.fi/blogi). Toimin MDI:ssä neuvonantajana.  Reippauspalkintona lukijalle Puolustusvoimien lippujuhlan päivän kunniaksi yhden mielikuoroistani, Laulumiesten versio rakkaasta körttivirrestä "Käy isänmaataan kohti ain" https://www.youtube.com/watch?v=YvERndEZ-y8