Keksittyjä ja todellisia kuolemia

Pienen meren yli päässeen kuva vaarallisesta matkasta,
tuumii Kreikan meren olevan vaarallinen mutta tulevaisuuden
pakomatkan jälkeen olevan valoisa. Onkohan näin?
Kuva parin vuoden takaa, lähde WHO

Katson dekkareita. Suosikkejani ovat kielen ja yhteiskunnallisten viestien takia saksalaiset dekkarit. Jo päättyneet Bella Block ja Die Komissarin nousivat yli muiden karismaattisten näyttelijättärien takia. Vaikka en lakkaa ihmettelemästä, kuinka Englannin maaseudulla tehdään niin paljon murhia kuin Midsommerin seudulla, tykkään sarjasta. Jähmeän jäyhä, kuitenkin sanavalmis komisario Barnaby on vähän kuin me suomalaiset. Amerikkalaisten CSI tökkii, ei ole kiehtovaa seurata luodin matkaa aivokudoksessa.

Tekisivätpä yhtä hyvillä näyttelijöillä jotakin muutakin genreä, miksi aina pitää tappaa. Murhat ovat kuitenkin harvinaisia hyvinvoivassa, sivistyneessä ja ihmisoikeuksia kunnioittavassa Euroopassa. Vai onko Eurooppa enää sivistynyt, kunnioittaako ihmisoikeuksia?

Turvallisessa Suomessa pahimmat uhkat liittyvät päihteisiin, syrjäytymiseen ja kotiväkivaltaan.  Tilastotieto pysäytti: myrkytyskuolemissa lääkkeet ja huumeet ovat vallanneet Kuningas Alkoholilta sen pitkään hallussaan pitämän ykkössijan. Saa nähdä, muuttuuko huumelainsäädäntö. Mielestäni käyttäjiä ei pitäisi kriminalisoida. Ovat uhreja. Mitä Sinä tuumit? Pitäisikö kannabis laillistaa? 

Kotiväkivalta on älytöntä, vaarallista, tappavaa. Jos tunnet lähipiirisissäsi uhreja – pidän moksijoitakin uhreina – älä jää seuraamaan tilannetta, vaan kerro oitis sosiaaliviranomaisille tai poliisille. Lyömiseen voi kuolla.

Turvallisuus maailmassa on parantunut, vaikka Lähi-Idän hornankattila yhä kiehuu. Jesidien kohtalo on kauhea, Isisin vastustaminen älykästä. AlHolin kourallinen suomalaisia nousi kiihkeäksi kysymykseksi, ja repliikit olivat välistä outoja. Isompi ongelma ovat Välimereen hukkuvat lapset. Muuan berliiniläinen sukellusharrastaja oli kertonut harrastuksensa käyneen karmeaksi, kun Välimeressä tulee jatkuvasti vastaan kalmoja.  Jälkipolvet kysyvät, mitä teitte asialle, ei sukellusharrastukselle, vaan rikollisille salakuljettajille.

Kuka siis tekisi välikysymyksen kaikista niistä 30 000 onnea tavoitelleesta, jotka hukkuivat viime kymmenluvulla Välimereen? Vuoden 2019 marraskuun loppuun mennessä oli hukkunut 1091 ihmistä. Rakastan eläimiä, silti 39 suden tappamaa koiraa lienevät kuitenkin pienempi ongelma kuin rikollisten salakuljettajien ihmisuhrit.

Syömmekö me halpuuttajat kuitenkin meren ylittämisessä onnistuneiden Espanjassa halpatyömailla kasvattamia tomaatteja? Olisiko suomalaisen, Saksassa vaikuttavan talousprofessori Panu Poutvaaran ajatus kannatettava: väliaikainen työlupa maksaisi, siitä muodostettaisiin talletus, jonka saisi takaisin palatessaan kotimaahan. Merenylittäjät kun joka tapauksessa maksavat suuria summia salakuljettajille, rikollisille.

Koska kuhmolainen syke on jäänyt pääkoppaan, tiedän lukijoista jonkun jo puhisevan, että mitäpä se meille kuuluu mitä Välimerellä tapahtuu tomaateista huolimatta. Mietitäänpä. Mitä jos Ameriikan kultaraittia etsimään Kuhmosta lähteneiden siirtolaistemme olisi annettu hukkua samalla tavalla. Ollaanko me valkonahat yhä rasisteja? 

Kirjoittaja suree ihmisoikeuksien pilkkaamista, tietää ihmiskunnan lähteneen liikkeelle Afrikasta ja uskoo hyvyyteen
Tarina julkaistiin Kuhmolaisessa Kalevalanpäivänä 2020

Helenan elämä

Helené Schjerfbeck: Sirkustyttö

Vuodenvaihteen luin herkutellen metsänhoitaja Einar Reuterin alias L. Ahtelan kirjaa Helena, kamppailu kauneudesta. Tuo lähes viisisataasivuinen järkäle julkaistiin v.1951, ja painos on loppuunmyyty. Aarre löytyi onneksi Kuhmon kirjaston varastosta.

Helena on Helené Schjerfbeck, syntymänimeltään Helena. Hän on ollut lapsuudestani asti lempitaiteilijani. Toipilas opettajani kuvaamataidon tunnilla heijastamana sytytti rakkauteni. Tanssiaiskengät, Pikkusiskoaan ruokkiva poika, Sirkustyttö veivät sydämeni lopullisesti. Monelle kauneutta janoavalle on käynyt samoin.

Taiteilijoita puidaan yleensä eniten heidän kuolemansa jälkeen, niin on käynyt Helenallekin. Hän oli huippulahjakas lapsukainen, joka otettiin Ateneumin piirustuskouluun jo yksitoistavuotiaana. Suomen ja laajemminkin Euroopan taiteen kultakaudella 1880-luvulla hän seikkaili Pariisissa, Bretagnessa ja Englannissa. Hän tuli vaatimattomista oloista ja eli suhteellisen niukasti, vaikka taiteensa alkoi saada arvostusta jo elinaikanaan. Ruotsissa, kuinka ollakaan, hänen kykyjään arvostettiin enemmän kuin Suomessa.

Katsoin heti ensi-illassa Antti Jokisen Helenén. Se oli visuaalisesti suunnattoman kaunis elokuva, kamera rakasti Laura Birnin kasvoja, Suomenlahden merimaisemia, sadan vuoden takaisia hiljaisen Hyvinkään pihapiirejä. Hitaus, maalaustyön vaativuus ja arki, Helenan ankara itsekritiikki, myös voima ja intohimo tekivät elokuvasta todentuntuisen. Se mitä jäin pohtimaan oli ystävyydeksi muuttuneen parisuhteen saama suuri siivu: eikö maailmanluokan taiteilijan elämä sinällään olisi ollut kuvaamisen arvoinen? Oliko onneton, toki tositarinaan perustuva rakkaus se juttu, jonka varaan elokuva piti rakentaa.  Eikö maalausten kauneus, hänen pitkä elämänsä sen ajan naisille tyypillisine rajoitteineen olisi riittänyt. Ehkä ei, sillä rakkaustarinoitahan me ihmiset ahmimme. 

Jäin pohtimaan, olisiko elokuva ollut toisenlainen, jos käsikirjoittaja olisi ollut nainen. Todennäköisesti. Elokuvan perusviesti epäilemättä osui kohdalleen: Helena ei ollut mikään heiveröinen invalidi, vaan voimakkaasti elävä, intohimoinen ihminen, jonka älyllisen mielenkiinnon keskeisin kohde oli taide, työ taiteilijana, mallien, ihmisten, maisemien kuvaaminen enemmän niiden sisäisen luonteen kuin sievistelevän realismin voimin kansainvälisen kokemuksensa ja lahjojensa voimin. 

Helena Schjerfbeck eli voimallisen elämän, oli tinkimätön työssään, loi rujosta ihmiselämästä kauneutta, joka kestänee vuosisatoja.

Kirjoittaja uskoo taiteen valtaavan tilaa vallanpitäjiltä historiankirjoituksessa ihmiskunnan sivistyksen edetessä

Kolumni julkaistiin Kuhmolaisessa 18.2.2020.
Blogi on sepustuksena numero 50. Syön laskiaispullan juhlan kunniaksi.