Pyhyyttä etsimässä

Pyhyys eroaa arjesta. Ei liene sattumaa, että juhlapäivät olivat aiemmin juhlapyhiä. Pyhyys lienee jotakin, joka koskettaa. Paikkoja, ihmisiä, eläimiä ja kasvejakin kuten puita saatetaan nimetä pyhiksi. Luonnon kanssa tiiviisti yhteydessä elävät ihmiset, esimerkiksi saamelaiset nimesivät pyhiksi arvostamiaan paikkoja, suuria kiviä, tuntureita, saivoja[1], joilla katsottiin olevan erityistä voimaa suojella, parantaa, mutta myös tuhota, hävittää. Pyhällä paikalla arveltiin olevan myös yhteyksiä tuonpuoleiseen, vainajiinkin. 

Katolinen ja ortodoksinen kirkko kanonisoivat pyhiksi ihmisiä, jotka ovat eläneet esimerkillisesti, useimmiten parantajina tai kirkon sanomaa ansiokkaasti levittäneinä tai kokeneet väkivaltaisen kuoleman uskonsa takia. Välimeren maissa koetaan jäyhiä skandinaaveja herkemmin ihmeitä. Ortodoksikirkon synaksarion ja muittenkin uskontojen tarinat, legendat kertovat marttyyreistä ja ihmeittentekijöistä.

Metsänpeikkona tunnustan kokeneeni pyhyyden tunteita lapsuudesta saakka luonnossa. Hiljaisen tyyni tai raivoisasti vaahtoava järvenselkä, hyvin hoidettu pylväspetäjikkö, iloisesti jäitä kolisteleva sulava, tulviva kevätpuro ovat hartauttaneet lukuisia kertoja. Kainuulainen tai lappilainen tummanpuhuva havupuinen vaara, kivikkoinen harmaa tunturi, vuolaasti virtaava koski liikuttavat, koskettavat syvältä. Pyhyys tulee liki.

Kirkostakin haen pyhyyttä. Ymmärrän afrikkalaisten ja amerikkalaisten riemukkaita kirkonmenoja, koska niiden kulttuurit pursuavat iloa ja tanssia ja laulua ja värejä. En kuitenkaan yllä pyhyyteen railakkaissa menoissa, vaikka rokkia rakastan ja öistä tunnelmaa. Suon ilottelun kaikille sitä halajaville.

Kotikirkkoni vaihtui kaksikymmentä vuotta sitten. Nuoruudesta saakka olen rakastanut ortodoksista kirkkomusiikkia. Ihminen on kehollinen erinäisistä ja usein turhista aivoituksistaan huolimatta, ja ortodoksinen kirkko on aistien kirkko. Palveluksissa seisotaan, koska olemme matkalla. Se ruokkii tuntoaistiamme. Musiikki kuullaan, suitsukkeiden tuoksu haistetaan, ikonien ja pyhäkköjen kauneus ilahduttaa silmiä. Ateistiystäväni tuumi palvelusten olevan meditatiivisia.

Hiljaiset, toistuvat, ennakoitavat palvelukset muistuttavat ikuisuudesta. Resitoiva lukeminen jättää lukijan persoonan varjoon, sana puhuu. Ihmisääni soittimena riittää. Menipä missä päin maailmaa ortodoksikirkkoon, tietää missä ollaan menossa.

Uteliaisuuttani käyn silloin tällöin luterilaisissa jumalanpalveluksissa, jotka kehittyivät kuluneina vuosikymmeninä messuiksi. Vaikutteita huomaan otetun kevyestä musiikista, Afrikan kulttuureista, myös ortodoksikirkosta. En ole pysynyt luterilaisen kirkon muutosten mukana. Olen jo vanha, eikä se tai luterilaisen kirkon muutoshakuisuus minua harmita. Ehkä pitää ruokkia vanhoja korvia vielä körttivirsillä.  

Pyhyys nousi mieleeni talkoillessani 4.4.-10.4.2026 Marian kappelissa Levillä, josta piipahdimme myös Raattamassa. Jatsin kultakurkku Johanna ja Mikko Iivanainen, kitaristimiehensä, konsertoivat kappelissa 6.4, suloinen intiimi konsertti, sen kunnniaksi (jos jaksat klikkailla) Johanna Iivanaisen Pieni hiljainen onni: https://www.youtube.com/watch?v=UCRUo7RANmg

 

---

[1] tarkoitan tässä kirkasvetistä lampea tai järveä, sanan muita merkityksiä voi katsoa wikipediasta 

Kuvat kotirannasta ja Pyhän Andreaan ortodoksikirkosta Rovaniemeltä.
Kivireliefi on Marian kappelista, sirkkalaisen taiteilijan Ulla-Britta Bredenbergin Turvassa. Yllä Albrecht Dürerin Maria ja neilikka Münchenin Alte Pinakothekissa. Vieressä oikealla kotialttarini Kuhmon Timoniemellä. Kaikki nämä tuovat pyhän liki sydäntäni.