Sairaus, kuolema, ilon kilvoittelu

(ääneen ajattelua Sampo-kuntoutuksessa 13.12.2023, kuulijoina ikäihmisiä)
 

Hyvät naiset ja herrat, lämmin kiitos että olemme saaneet tulla tänne, puhumaan ja aluksi ja lopuksi veisaamaan.  Pyysin mukaani reippaan veisaajan, Savonlinnan oopperakuoron kasvatin Matti-Jussi Pollarin ja aloitamme sotauutisten ja pimeyden keskeen toivoa tuovalla virrellä 176.

Luen vielä tuon virren viimeisen säkeistön, missä on kaunis lupaus meille kaikille

Nyt nouskoon, kristikansa,

ylistys Herran luo.

Hänelle kiitostansa

sanoilla, töillä tuo!

Hän kotkan siivin kantaa

sinua taivaaseen,

ja vaivan jälkeen antaa

hän levon lapsilleen.

Virren sanoma puhuttelee: synkkien uutisten, maallisten vaivojen aikana se herättää kiittämään ja ylistämään. Kiitollisuus, kiitoksen aiheitten pohtiminen on voiman lähde. Aina on jotakin mistä kiittää, Luojan ylistäminen kohottaa mielen.

Tässä salissa on enemmän elämänkokemusta kuin ehkä koko pitäjässä missään toisessa huoneessa juuri tällä hetkellä. Olette eläneet pitkän elämän, kokeneet iloa, surua, nähneet vaivaa, tehneet kovasti työtä ja nyt saatte olla toisten, hyvien hoitajien, hyvin ihmisten turvaamana. Olette tuhannesti ansainneet levon, rauhan ja hyvän hoidon sairauden ja kipujenkin aikaan Sampo-kuntoutuksen hyvässä huomassa.

Haluan myös kiittää Sampo-kuntoutuksen henkilökuntaa, kaikkia hoitajia, sillä asukkailla on täällä hyvät olot, sen tuntee joka kerta täällä käydessään. Te hoitajat teette arvokasta työtä, työtä, jolla on merkitys. Lämmin kiitos!

Pyykkösen Marja pyysi minut tänne. Hän halusi, että puhun vakavista asioista. Onko elämää maanpäällisen jälkeen, mitä uskonto antaa? Mikä antaa voimia ja iloa? Kuolema lähestyy, pelätäänkö sitä vai onko odotettu vieras. Miltä tuntuu tämä loppuajan vaellus? Mikä auttaa jaksamaan?

Koetan alustaa Marjan esittämistä kysymyksistä ja lopuksi, ennen loppuvirttä haluaisin kuulla teiltä teidän omia näkemyksiänne, kokemuksianne.

Sairaus

Kristinusko on hyvin kehollinen uskonto. Uusi testamentti kuvaa sairaita ja sairauksia parannetaan. Kristus nousee kuolleista myös kehollaan, uskontunnustuksessa kerromme uskovamme ruumiin ylösnousemukseen.

Sairaudet eivät ole rangaistuksia tehdyistä synneistä, vaikka niin on joskus ajateltu. Niitä vaan tulee. Me ihmiset olemme osa luomakuntaa, meihin tulee rosoja, taudit tarttuvat, ja tämän ikäisillä kuin te, arvoisat kuulijat, on omaa kokemusta sairaudesta, olette kokemusasiantuntijoita. Me ihmiset lakastumme kuin metsän koivut syksyllä, lahoamme kuin hongat, nivelet kuluvat, tulee kipuja ja särkyjä.

Bysantin, alkukirkon kukoistuksen aikana perustettiin ensimmäiset sairaalat ja ne perustettiin luostareiden yhteyteen. Te hoivakodin turvasta nauttivat olette osa vuosituhanten kristillistä jatkumoa, teistä pidetään huolta. Olette sen ansainneet.

Miten sitten suhtautua vääjäämättömiin sairauksiin, kipuihin. Miten niitä kestää.

Lainaan hengellisen ohjaajani, pari vuotta sitten Alzheimeriin kuolleen Äiti Kristodulin ajatuksia. Miksi ylipäätänsä on jotakin niin epäreilua kuten sairaudet, miksi jopa hyvät ja suorastaan pyhät ihmiset sairastavat. Äiti Kristoduli olikin koonnut pyhien ihmisten näkemyksiä sairauden opetuksista. Pyhät ihmiset olivat toki tavallisia ihmisiä, vaivoineen kaikkineen. Heidän esimerkillistä elämäänsä kirkot kunnioittavat julistamalla heidät pyhiksi.

Pyhät näkivät sairaudet muistuttajiksi:

1. sairaudet opettavat nöyryyttä – nykyaika pullistelee minäilyä, turhamaisuutta

2. sairaudet estävät oman itsen yli-ihailun, jumaloinnin

3. sairaudet kertovat meille kuinka heiveröisiä lopulta kaikki ihmiset ovat

4. kun sairautensa jotenkin kestää, voi kärsivällisyys lisääntyä, kärsivällisyys, joka on nykyajalle vieras, mutta kaikin puolin tavoiteltava hyve

5. sairaus saattaa herättää ajattelemaan myös Jumalaa, sekä sairaan että omaiset

6. muut kärsivät saattavat saada lohtua ja heitä voi lohduttaa, kun ymmärtää mitä on, kun sairastaa

 7. teot eivät ehkä merkitse kovin paljon, kyky kestää vastoinkäymisiä merkitsee

8. sairauden opetus lienee se, että todellinen onni on elää yhteydessä Luojaan eikä ruumiillisiin iloihin

Lainaan vielä Filokaliaa, Äiti Kristodulin suomentamaa kirjasarjaa, kirjasarjan nimi voisi olla Rakkaudesta kauneuteen ja hyvyyteen:

Missä on hengen lohdutus, siellä eivät sairaus ja alakulo kauan majaile.

Moni on saanut jo riesakseen kroonisen sairauden, joka majailee loppuiän. Tuo äskeinen viisaus hengen lohdutuksesta kertoo kuitenkin siitä, että lohtu, lohduttaminen, lohduttautuminen auttavat. Olkaamme kilttejä toisille sairaille, lohduttakaamme kipujen ja lääkkeiden kanssa eläviä. Ainakin alakulo saa silloin kyytiä.

Lohtua saa myös rukouksesta, rukous on hyvää energiaa. Jos ei jaksa latikoida pitkiä värssyjä, maailman lyhin rukous auttaa monia, se on Josef Hesykastin Jeesuksen rukous:

Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua.

Josef Hesykasti eli noin kahdeksankymmentä vuotta ja eli koko elämänsä sairauksien piinaamana. Silti hän oli iloinen ja tuumi kuolinvuoteellaan eläneensä ihanan elämän. Voi kun siihen samaan pääsisi!

Kuolema

Meillä Suomessa ujostellaan puhumista elämän perusasioista. Näin ei ehkä ollut, kun te olitte nuoria. Te edustatte ikäpolvea, joka on voinut puhua elämästä ja kuolemasta suoremmin, konstailematta. Olette ehkä maatilan kasvatteja, tiesitte jo pienenä, miten elämä saa alkunsa, miten vasikka tai varsa tai karitsa syntyy.

Suhtautuminen myös kuolemaan on aiempina vuosikymmeninä ollut suorasukaisempaa. Kuolemasta on tohdittu puhua. Moni on ehkä kokenut sen, että perhepiirin rakas vanhus, isoäiti, isoisä on kuoleman jälkeen laitettu riiheen odottamaan hautausta, häntä on pienikin ihminen, lapsi voinut käydä katsomassa ja ymmärtänyt viileää otsaa koetellessaan rakkaan lähteneen kehostaan kohti jotakin tuntematonta.

Ennen kuin oma äitini kuoli, muistan poteneeni kuolemanpelkoa. Se ei hallinnut elämää mutta kovasti mietin mitä oikein tapahtuu, kun elämä lähtee meistä. Sain tilaisuuden keskustella kahden viisaan papin, Isä Sergius Collianderin ja Isä Vladimir Lysakin kanssa asiasta. Molemmat elämää nähneet papit valloittivat sydämeni rehellisyydellään: kumpikin tuumi, ettei meillä ole varmaa tietoa siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.

Kun sain tavata rakkaan äitini hänen kuoltuaan, näin levollisen ja kauniin ihmisen kuin nukkuvan kuolonunta. Huolet, sairaudet, työ olivat takana ja äitini näytti rauhan löytäneeltä. Ennen kuolemaansa äitini oli sanonut tyttären tyttärelleen, että haluaa jo ukin, miehensä luo.

Helené Schjerfbeck: Ovi (1884)

 Ehkä teille kaikille aiemmin mainittuja tutumpi pappi, Kuopion jo eläkkeelle jäänyt piispa Wille Riekkinen kuvasi kuoleman olevan kuin Ovi suomalaisen taiteilijan, Heléne Schjerfbeckin maalauksessa: jotakin pilkottaa oven takaa, valoa, mistä emme voi tietää.

Kollegani Paavo sai elää 96 vuotta, hänen hautajaisissaan surevat omaiset muistuttivat Paavon valoisasti todenneen usein eläessään, ettei jäljelle jääneiden pidä surra: kuolema on uni, josta meidät herätetään.

Isä Reijo Marjomaa tuumi mietteeni luettuaan kuolemasta seuraavaa: (suora lainaus) Kuoleman jälkeisestä elämästä emme tiedä, mutta nämä asiat ovatkin uskon asioita. Kun me uskomme mitä Kristus sanoo: ”Jokainen, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän eikä hän koskaan kuole…”, niin me saamme siitä valtavan toivon ja voiman miettiessämme omaa kuolemaamme.

Rakkaus niitä harvoja asioita, jotka saamme mukaamme kuollessamme. Rakkauden voimaa ei kuolema pysty katkaisemaan, vaan se kantaa kuoleman rajan yli. Kun rakastamme toista ihmistä, rakastamme Jumalaa ja tämä toimii myös toiseen suuntaan, koska Jumala on Rakkaus. (lainaus päättyy).

Muistot ovat pyhiä

Ikä tai sairaus rajoittavat toimintakykyä. Emme enää ehkä pääse kokemaan vauhdin hurmaa moottoripyörällä tai polkupyörällä tai suksilla, emme koe lapsen synnyttämisen riemua tai ensikohtaamista rakastetun kanssa.

Mutta muistot ovat arvokkaita. Jokaisen elämässä on ollut hetkiä, jotka muistaa loppuikänsä. Muistoilla voi herkutella vuosia jälkeenkin päin. Annan teille pienen tehtävän, josta voimme keskustella lopuksi: mitkä ovat Sinun elämäsi ihanimpia muistoja?

Miten keventää sydäntä

Entäpä jos jokin elämässä tapahtunut yhä painaa mieltä. Entäpä jos pelottaa, ahdistaa.

Ahdistus ja pelko kuuluvat elämään. Sen jokainen kypsään ikäinen ehtinyt tietää. Terve ihminen osaa tuntea myös ahdistusta ja pelkoa.  Ahdistukseen ja pelkoon voisi suhtautua kuin silloin tällöin yllättävään nuhaan tai lentsuun: se tulee, keljuilee aikansa mutta menee ohi jossakin vaiheessa.

Ja jos pelko ja ahdistus eivät ota mennäkseen ohi, voi jokainen kirkkoon kuuluva purkaa tuntojaan ripittäytymällä.  Sekä evankelisluterilaisen että ortodoksikirkon papit tulevat mielellään tännekin kuuntelemaan huolianne. Tämän olen varmistanut molemmista seurakunnista.

Joitakin saattavat painaa omat pahat teot, sanomiset.  

Ortodoksisen ripin nimi on katumuksen sakramentti – on asioita, joita saa katua. Vanhoilla kolttosilla, synneillä ei kannata itseään piinata. Kun ortodoksipappi siunaa henkilökohtaisessa ripissä ripittäytyjän, siunaamiseen kuuluu myös se, että Luoja antaa anteeksi kaiken, nekin pahat teot, kolttoset, joita ripittäytyjä ei ole muistanut kertoa. Sydämen saa siis kevyeksi täysin, kaiken taakaan voi unohtaa.

Ilon kilvoittelu

Mitä voisi ottaa loppuelämän tavoitteeksi, kun tietää että vuosia ei ole kovin monta jäljellä. Ehdotan ilon kilvoittelua.

Vuosia sitten kävin Siinain erämaassa, Pyhän Katariinan luostarissa. Luostarin lähellä asui vuoren rinteellä kuin pääskynen pesässään erämaakilvoittelija, Isä Mooses. Hän kertoi meille pyhiinvaeltajille, että kristityn pitää keskittyä ilon kilvoitteluun, hänen mielestään kristinusko ei ole aitoa, jos kristitty ei ole iloinen!

Loppuelämän tavoite voisikin olla se, että heittää murheensa pois, koettaa olla iloksi itselleen ja lähellä oleville ihmisille, hymyillä ja nauttia kaikista niistä elämän iloista, joita aina on tarjolla.

 Ilo auttaa jaksamaan. Nauru todellakin pidentää ikää. Tutkitusti on todettu, että yhdessä nauraminen alentaa elimistön stressihormonitasoja. Teillä on täällä lähellä hyviä hoitajia ja lempeitä asuinkumppaneita, joiden kanssa kannattaa jutella ja nauraa – ja kun nauraa itselleen, on ilonaihe aina mukana.

Tämän ääneen ajatteluni lopuksi on aika teidän muistella.

Oman elämäni ihanimmat muistot liittyvät veteen ja tanssimiseen. Olen aina rakastanut uimista, joten muistan yhä miltä tuntui kellua korpijärven kesäkuisessa lämmössä, katsella tervapääskyjen liitämistä pään päällä. Silloin tiesin, että on kesä. Tanssimisesta on muutama lämmin muisto, kun askellus on sujunut. Toki muutkin muistot kantavat minua, tapaamiset, keskustelut, rakkaus.

Elämän huippuhetkiä kannattaa palautella mieleen, niiden muistelu on aina ihana elämys.

Ystäväni vietti elämänsä viimeiset kuukaudet hoivakodissa. Hän kertoi muistelevansa kaikkia tekemiään matkoja, kertoi matkustavansa ne mielessään uudelleen ja tuli muistoistaan täyteen kiitollisuutta.

Mitä huippuhetkiä on jäänyt Sinun mieleesi?

Ja nyt haluaisin kuulla teidän ihanimmista muistoistanne. Elämän mukavimmat muistot tuottavat iloa myös toisille. Mistä Sinä tunnet syvää kiitollisuutta: ystävistä, kodista, perheestä, rakkaista asioista, työstä ja harrastuksista?

Myös nykyhetkestä täällä Sampo-kodissa löytyy varmasti joka päivä jokin asia, josta voi olla kiitollinen. Että aamukahvi voi maistua hyvältä! Onkohan tuo ikkunan takana pomppiva orava iloinen?

Mitä ovat siis teidän mukavimmat muistonne, esimerkiksi: miltä tuntui, kun heinät oli saatu latoon ja edessä oli sauna? Entä kun kellari tai pakastin oli täynnä marjoja ja lihaa ja kalaa talvea varten? Syltty keitetty tai liiteri täynnä kuivia koivuhalkoja odottamassa talvea?          

Puheenvuoro julkaistu Äiti Kristodulin kuolinpäivänä 23.12. kolme vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Kristoduli ei pelännyt kuolemaa. Hän näki raikkaalla tavalla luonnontieteiden merkityksen.  

Höysteenä juhla-ajan kunniaksi ruotsalaisten (ja meikäläisen) eniten rakastama joululaulu, olkaa hyvä: https://www.youtube.com/watch?v=ofKk_Etapq4  - sen lauloi 22.12.23 myös Pekka Mikkola Kuhmon kirkossa ja laulaa vielä julkaisupäivän iltana Sotkamon kirkossa. Kiitos.

Toivoa etsimässä, osa 2

 Kuinka epävakaan maailmantilanteen keskellä, sotauutisten ja pimeän kaamoksen aikana voisi säilyttää toiveikkuuden.

Joulutunnelmaa
Rovaniemen
sankarihaudoilla

Uutisvirrasta kannattaa pitää taukoa ainakin ennen nukkumaanmenoa. Moni hakee voimaa, rauhoittuu Kuhmon luonnossa, metsästäen, kalastaen, patikoiden, hiihtäen. Jumalanpalvelusten rauha ja yhteinen rukous saunottavat sielun puhtaaksi.

Huumoria kannattaa viljellä, se helpottaa, saa rentoutumaan. Vaikeina aikoina on haettu apua huumorista. Muistan vanhempieni kirjahyllystä ”Nauru sodalle” -kirjat 1 ja 2 ja kirjoista arvoituksellisen runon:

”Aatosten siivin

luoksesi hiivin,

suutelen silmäsi uneen.

Vartiopaikalla

suorana seisten

kirjoitan nimesi lumeen.”

Mitäpä tuumivat Rovaniemen asukkaat saksalaisista jatkosodan aikana. Saksalaiset rakensivat mm ensimmäisen laskettelurinteen ja tekivät Rovaniemestä kaupungin lukuisilla rakennushankkeillaan. Niinpä rovaniemeläiset sanailivat, ettei kenenkään kaljupään kannata kävellä kadulla ilman hattua, sillä silloin sakemannit rakentavat pään päälle kasarmin.

Kaesan kahvilan vintillä hekoteltiin ja naurettiin kippurassa syksyllä kahden stand-up-koomikon, noiden nykyajan eemeleiden vitseille. Kiitos Juha-Antti "Mursu” Heikkinen ja Kaesan kantavat voimat, kun järjestitte illan, teitte hyvää kaamoksen keskellä kärvisteleville.

Parasta lääkettä ankeutta ja ikäviä uutisia vastaan onkin tehdä hyvää toisille, lähimmäisille lähellä tai kaukana. Hyvän tekeminen alkaa arjesta, hymy, ystävällinen sana vastaantulijalle, soitto yksin asuvalle voi pelastaa päivän. Järjestöt välittävät apua sotaa paenneille.

Aikuinen ja terve ihminen voi valita, välittääkö ympäristöönsä hyvää tuulta vai ei. Kaivautuuko ongelmiin vai kurkkiiko kohti tulevaisuutta. Ihminen pystyy tekemään pahaa, mutta pohjimmiltaan ihmiskunta tahtoo hyvää.  

Pakina julkaistiin Kuhmolaisessa 19.12.2023. Hyvää Joulua ja Rauhallisempaa Uutta Vuotta 2024, iloksenne sydämeni valloittanut Minja Koski, Mikael Saari ja Lumos-kvartetti esittämässä Gösta Sundqvistin Jossain on kai vielä joulu. M tulee Kuhmoon keväällä julkkareilleen, ihana Minja!

https://www.youtube.com/watch?v=xOZnLGB27qY

(linkki tuli vasta pari tuntia myöhemmin, hömelön atk-osasto tuijottaa lumisadetta ikkunasta ja kuuntelee koko ajan Ylen klassisen ihanaa jouluohjelmaa.)

Toivoa etsimässä, osa 1

 

Papinniemen konservoinnilla
restauroitavana oleva
ihana enkeli
Kesälahden kirkosta

Kymmenkunta vuotta sitten tuli tutuksi Hoda, aleksandrialainen kirjastonhoitaja. Hoda raportoi nyt Gazan tapahtumista. Israel pommitti kirkkoa, johon 400 ihmistä oli pakkautunut hakemaan turvaa. Lääkäri leikkasi vammautunutta taskulampun valossa.

Kukaan ei olisi toivonut Palestiinan ja Israelin hoitamattoman skisman paisuvan jälleen summittaiseksi väkivallaksi. Tätä kirjoittaessa jo toistakymmentä tuhatta ihmistä on kuollut.

Vartiukseen saapuneet etelänmaiden repunkantajat olivat Venäjän hallinnon pelinappuloiksi alistamia heittopusseja. Rauhalliset suomalaiset tunnistavat pelit. Oli kerrankin mukava seurata keskustelua Eduskunnassa, olivat yksimielisiä asiasta.

Sydäntä kylmää maailman tilanne. Venäjän patriarkka Kirill siunaa jopa ydinaseet "Venäjän vahvuuden säilyttämiseksi."

Syyttely, viholliskuvien rakentelu kertoo ajattelun kehittymättömyydestä, johon aikuinen kypsä ihminen tai tervejärkinen, demokraattinen ja historiansa kipupisteet avoimesti läpikäynyt kansa ei ryhdy.

Sota merkitsee epäonnistumista, vajoamista pois sivistyksen piiristä. Kotien ja ihmisten, sairaaloiden ja kulttuuritalojen, kirkkojen ja siltojen tuhoamisessa tuhoutuu ihmisten arki ja pyhä. Hyötyä saavat vain jälleenrakentamisesta hyötyvät, voi kyynikko huomauttaa.

Ihmisten kuoleminen liian nuorena, vammautuminen ja raakuudet jättävät syvät jäljet kansakuntaan. Kosto elää. Syntyy pakolaisaaltoja, joita nyt käytetään kylmästi hybridivaikuttamiseen.

Toivoa pitää aina. Suuren Suomi-pojan, Martti Ahtisaaren työstä rauhan puolesta jää elämään hänen periaatteensa. Koska ihmiset aloittavat sodat, ihmiset ne myös lopettavat.

Suomi, suomalaiset voisivat yrittää rakentaa rauhaa kriisipesäkkeisiin. Ei Nato-jäsenyys sitä estä. Vihaa, eripuraa on huomattavasti helpompi kylvää kuin rakentaa rauhaa, ymmärtää toisella tavalla uskovia tai ajattelevia. Uskon kansakuntamme älykkyyden siihen riittävän.  

Rauhaa pitää toivoa, sen puolesta rukoilla ja uskoa järjen voittoon. Maailmassa riittää rauhaa rakastavia ihmisiä enemmän kuin vallan ja koston sokaisemia.

Pakina julkaistiin Kuhmolaisessa 5.12.2023. Höysteeksi jälleen musiikkia, Oskar Merikannon Valse lente. Miksikö? Tykkään Merikannosta. https://www.youtube.com/watch?v=px8oLnxgFv0