Ettei ihmisyys joutuisi hukkaan

Megasusi&entourage, väritystyöni 2021
yksityisomistuksessa ;)

 Kuhmon työelämäni hauskin, koskettavin, syvälle menevin muisto liittyy Kuhmossa järjestettyyn kehitysvammaisten kirkkopyhään Kuhmo-talon oheistapahtumineen.

Sanat ovat vain sanoja, tunnustan, vaikka elänkin sanojen maailmassa. En pidä sanasta kehitysvammainen, vaikka muotoilua on epäilemättä yritetty kehittää.

Mikä on ihmisyyden mitta, mitä on vammaisuus. Jos tarkasti mietitään, meistä jokaikisellä on joitakin vammoja. Viisas metsäeläintieteen professori Matti Nuorteva kertoi luvanneensa markan jokaisesta terveestä puusta, jonka opiskelija hänelle osoittaisi. Ei ollut menettänyt markkaakaan. Mikä pätee puihin, eläimiin, pätee myös ihmisiin.

Jokainen on joskus ollut avuton pieni vauva, jokainen on joskus ainakin lyhyen aikaa avuton vanhus, rakkautta ja huolenpitoa tarvitseva. Sillä välillä syntyy runttuja, vammoja.

Tuo ihana muisto liittyy Kuhmo-talon Lentua-salilla esiintyneisiin nuoriin ja iloisiin tansseihin aulassa. Kaksi kuhmolaista nuorta esittivät Lauri Tähkän Kimpale kultaa -biisin. Antaumuksella, syvältä sydämestä, suoraan yleisön sydämeen syöksyen. Moni pyyhki kyyneleitä, hyvä kun pystyin puheeni pitämään.

Kun karkelot alkoivat, kolme ihmistä tanssi yhdessä parina, mitä en ole ikinä nähnyt missään muualla niin sulavasti tanssitun. Nuori mies haki minua humpalle. Humpattiin niin, että hiki tuli molemmille. Ja ei missään, ei Puolangan Ryhdin nuoruuden tansseissa, ei Saksan kotibileissä, ei Pohjanhovissa eikä Metsäpäivillä, Oulun Elojatseilla, Naapurivaaralla, ei kaksissa häissäni kukaan ole minua kieputtanut niin kuin tuo nuori tanssin taitaja. Kun tanssi loppui, sain taputuksen pullealle vatsalleni ja kauniin tunnustuksen: ”olipa kiva tanssia, kun sulla on tuo mahakin”. Me mahakkaat mentiin samaan tahtiin.

Ihminen on peräti inhimillinen, taipuvainen erehtymään, sairastumaan, hölmöilemäänkin. Tässä kovan kilpailun maailmassa tarvitaan myös kaikkia muita kuin menestyjiä, sairaita, hentoja ihmisiä, pehmeitä, heitä myös, jotka kehitysvammaiseksi luokitellaan, ettei ihmisyys unohtuisi, joutuisi hukkaan.

Pakina julkaistiin Kuhmolaisessa 20.6.2023, iloksenne maistiainen 26.6. käynnistyvästä Sommelosta eli yhden tähden, uumajansaameksi laulavan Katarina Barrukin ääninäyte. Sodis takana, Sommelon festivaalipassi ostettu, samaten tukeva tukku Kuhmon kamarimusiikin lippuja. Tervetuloa Kuhmoon! 

https://www.youtube.com/watch?v=YkpEKXENBE8

Vainajat jalkapuuhun

 

Kuvalla ei ole mitään tekemistä 
tämän pakinan kanssa 
Siinä hymyilee 
Paihalas Breweryn 
yrittäjä, 
Samuli Koivistoinen. 
Googlaa!

Halu tirkistellä toisten elämää lienee pysyvä. Missä kulkee raja?

Iltapäivä- ja aikakauslehdet ja paljastuskirjat pursuavat parisuhdedraamoja ja kertomuksia juopottelevista tai muuten huonoista vanhemmista, jotka pilasivat kertojan lapsuuden. Katkeruuden puhuminen on terapeuttista. Pitääkö sen tapahtua julkisesti?

Jokainen tehnee parhaansa vanhempana ja puolisona. Kaikkien eväät eivät riitä, oma kurja lapsuus on voinut viedä onnistumisen edellytykset. Miksi näitä epäonnisia pitää kuolemankin jälkeen rökittää?

Oma lukunsa ovat parisuhdetarinat. Kun ollaan onnen kukkuloilla tai haluttaisiin olla sitä, pusipusikuvia piisaa. Esimerkiksi pariskunnan onnenhehkutusjutusta ei mennyt puolta vuotta, kun toinen osapuoli jo tilitti avioeroa samassa aikakauslehdessä. Ennen painoon menoa oli tullut loppukaneetti: he palaavat sittenkin yhteen.

Onko lööpeistä ja paljastusmuistelmista tullut aikamme jalkapuu? Pitääkö jalkapuuhun kaivaa kuolleetkin? Onko joskus kyse myös kostosta, uhriutumisesta tai sankaroitumisesta, oman elämän ylevöittämisestä.

Elämme napojen kaivelun aikaa. Ilmastonmuutos, pandemia ja Venäjän hyökkäys ankeuttavat mieliä. Etäännyttävätkö inhimilliset tarinat epävarmuudesta.

Asia ei ole mustavalkoinen. Elämä on ristiriitaista.

Ei ole hyväksyttävää pilata lapsen lapsuus tai parisuhde juopottelemalla tai raivoamalla. Kaikki eivät osaa kertoa kärsimyksistään, ja moni julkisesti itseään terapoinut on kertonut saaneensa runsaasti kiitosviestejä saman ankeuden kokeneilta.

Suomea vaivaa alkoholin turha glorifiointi.  Juopottelusta kärsineiden kertomuksilla on merkitystä esimerkiksi viinaksien marketteihin tuomiskeskusteluissa. En sitä kannata päinvastoin kuin jo niukka enemmistö suomalaisista, en saatavuuden enkä tarjonnan laaturiskin takia. Liki 80 % kulutetusta alkoholista lirisee ongelmakäyttäjien kurkusta alas. Monopolin sisäänostajat ovat huippuammattilaisia, enkä usko halpuuttajien haluun hankkia korkeaa laatua. Viisaassa Ruotsissa Systembolaget on ja pysyy.

#metoo -kampanja tervehdytti ällöttävää käpälöinti- ja raiskauskulttuuria. Ehkä miesnerokultti pikkuhiljaa hiipuu, kun asemaansa hyväksikäyttäneistä paljastuu työpaikkakiusaajia, jopa pahoinpitelijöitä.

Vievätkö terapointitarinat kuitenkin tilaa todellisuuden ymmärtämiseltä. Kiinnostavatko köyhyys ja leikkauskiima vähemmän, kun voi kauhistella paljastuksia.

Printtimedia kamppailee kannattavuuden kanssa. Verkossa klikkaukset ruokkivat mainostuloja. Jos kerrotaan seksistä tai erektio-ongelmista, juttu pomppaa luetuimpien listalle.

Mitä avautumiset aiheuttavat lukijoissa, ankeutta, myötähäpeääkö? Onko niistä todellista hyötyä, vai olisiko reilumpaa huonon kohtelun kokijan käydä terapeutilla, jos pääsee.  Mitä Sinä ajattelet?

Kolumni julkaistiin Lapin Kansassa 19.6.2023.