Sulattelen yhä Kuhmon 50. kamarimusiikkia. Ensimmäisestä festarikäynnistä
on nelisenkymmentä vuotta, ja lumo vain kasvaa. Juhani Koiviston tuore historiikki
kertoo kuinka paljon kovaa työtä festivaalien johto, henkilökunta, Kuhmon
kaupunki ja uutterat talkoolaiset ovat festivaalien eteen tehneet. Kiitos heille, etenkin edesmenneelle Veikko
Tikkaselle.
Festivaalien hieno avaus oli siirtää ilmaiset oppilaskonsertit
Kuhmon kauniille kirjastolle. Pienessä tilassa kamarimusiikin idea, soittaminen
lähellä kuulijaa, toimi. Kamarimusiikkikeskuksen haastattelussa Minna Pensola
kertoi Kuhmon poikkeavan Keski-Euroopan festivaaleista siinä, että Kuhmoon
tullaan ainoastaan musiikin takia, ei viettämään viiden tähden kylpylälomaa.
Yoshiko Arai-Kimaselta kysyttiin, kuinka japanilainen innostui Sibeliuksesta.
”En ymmärrä, miksi moista kysytään japanilaisilta ja korealaisilta. Musiikki
kuuluu kaikille”, Arai-Kimanen vastasi.
Seppo Kimanen loi ohjelman ensin ja valitsi muusikot sitten. Kuulijana seuraan rakkaiden
muusikkojen esiintymisiä. Ne konsertit, missä Vladimir Mendelsohn soittaa,
kiinnostavat, ja hän soittaa paljon. Huippupianistit Konstantin Bogino, Natacha
Kudritskaya, Juhani Lagerspets, Heini Kärkkäinen, Roope Gröndahl, Irina
Zaharenkova, Nino Gvetadze, Valeria Resjan, Paavali Jumppanen saavat alleviivaamaan
ohjelmalehtistä.
Kun rippikouluikäisen kuhmolaisen Mikko Blomin nimi oli
ensimmäisenä pianistien luettelossa, oli muuan konsertti itsestäänselvyys.
Kalastaja Paavali Jumppanen on lempipianistini. Hän levytti Deutsche
Gramophonille Beethovenin pianosonaatit Lentua-salissa. Klarinetisteista soittimensa
kanssa tanssivaa Kuhmon musiikkiopiston kasvattia Lauri Sallista pitää kuulla,
yhtyeistä Danel- ja Enesco-kvartetteja ja Storioni-trioa. Viulististeista kuumimpaan
hehkuun sydämeni on lämmennyt Priya Mitchellin soitosta. Nyt Aylen Pritchin
horjuttaa kuningattareni valtaistuinta.
Konserttilista rakentuu myös säveltäjien ja teosten avulla. Rakastan Schubertin
laulusarjoja. Iän karttuessa Mahler ja Brahms ovat alkaneet jyllätä pienissä
blondin aivoissani ja koettavat ankarasti änkeä Bachin soolosellosarjoja syrjemmälle.
Mahlerin Das Lied von der Erde, lempikirjailijani Veikko Huovisen hautajaisissa
soitettu ei kulu. Alban Berg, Arnold Schönberg ja Kaija Saariaho osuvat sisimpääni.
Ehkä Outi Tarkiainen pääsee ohjelmistoon?
Van, ketä kiinnostaa jonkun musiikkimaku. Vai kiinnostaako?
Minua kiinnostaa. Lähetä tärppejäsi, ohjelmani voi elää. Mikäkö sytytti viime
festareilla eniten? Ehkä Natacha Kudritskayan Satien tutun Gymnopedian
hiljainen, hyväilevä tulkinta, ehkä oppilaskonserttien intiimi tunnelma. Tai
Bachin oudosti suomennetun Kynttilänpäivän kantaatin esitys sopraano Sophien
Klussmannin laulamana (Ich habe genug ei ole ’minulla on kaikki’, vaan ’minulla
on tarpeeksi’). Tai Schubertin Adagio Es-duurissa Storionin voimin - en pysty
päättämään, ensi kesänä koetan olla tarkempi. Tai sitten en. Puhdasta kauneutta
ei voi asettaa järjestykseen tai analysoida.
Kirjoittaja uskoo musiikin sanoittavan sen mitä emme pysty sanomaan digiajan
lyhytiskuisessa hulluudessa ja on jyrkästi Friedrich Nietzschen kanssa samaa
mieltä asiasta: elämä ilman musiikkia on virhe, ainakin hänen elämänsä olisi.
Puolukanpoiminta ja linnunpyynti ovat samalla tavalla elävöittäneet hänen
elämäänsä, joten puolukanpoimijat ja pyyntöhenkilöt ymmärtänevät hänen
intohimoaan.
Kolumni on julkaistu Kuhmolaisessa 13.syyskuuta 2019. Kuva on viime kesän Salakamariaamusta, Yoshiko Arai-Kimanen ja Seppo Kimanen, molemmat festivaalin johdossa toimineita, soittivat yhdessä samalla kertoen suloisen rakkaustarinansa.
