 |
| Sotilasparaati Kuhmossa 31.8.2017 |
Tuntematon ja muita tunnustuksia
Olin eilen kolmannen Tuntemattoman sotilaan Kainuun ensi-illassa. Taustaksi tohdin vasta toissapäivänä aloittaa Ville Kivimäen Tieto-Finlandialla v.2013 palkitun Murtuneet mielet -kirjan, hänen väitöskirjaansa perustuvan teoksen sotien henkisesti haavoittamista tai murtaneista sankareista. Kirjan näin sen ilmestyttyä sisarentyttäreni, psykologi Elena Andreoun pöydällä, mutta asian kovuuden takia olen kerännyt voimia sen lukeakseni. Elenan ukki, oma isäni oli sotaveteraani, fyysisesti ja nyky-ymmärrykseltäni myös henkisesti sodan tosin lievästi haavoittama tarkka-ampuja. Elenan toiset isovanhemmat pakenivat v.1974 turkkilaisia pickupin lavalla pohjoiselta Kyprokselta etelämmäksi. Arvelenkin, että vasta omien lasteni sukupolvi on tokenemassa sodan kollektiivisesta traumasta. Ehkä.
Entistä Jugoslaviaa repineiden väkivaltaisten sotien takana arvioitiin aikoinaan olleen vaikenemisen kulttuuri: Titon Jugoslaviassa ei toisen maailmansodan julmuuksia käyty läpi. Kosto jäi hautumaan. Ystäväni Kalle Ouni Pirkanmaan Ouninpohjasta kertoi, että hänen kotikylällään sisällissodan aikaisia tapahtumia pystyttiin käymään ääneen läpi vasta, kun kaikki osapuolet olivat kuolleet. Kivimäen kirja on tärkeä: se kertoo meille, että 18 000 sotilasta joutui psykiatriseen hoitoon sotatraumojen takia. Ja loputkin olisivat terapiaa tarvinneet, tuumi ammattisotilas evp Pertti Koivisto, kun eilen elokuvista Kuhmoon palasimme.
Sodan väkivallan ja uhkan konkretia tulee hyvin esille sekä Väinö Linnan klassikkoromaanissa että kaikissa sen filmatisoinneissa. Tuntematon oli aikoinaan vallankumouksellinen romaani, sillä se toi sotahistorian, his-storyn, lisäksi esiin rintamamiesten inhimilliset puolet, tunteet, pelon, kauhun ja huumorin. Tunnustan kuuluneeni niihin, jotka huokaisivat kuultuaan Kuhmon metsien päästessä jälleen kerran talvisen sodankäynnin tantereeksi, sillä talvikohtaukset filmattiin täällä. Yhäkö itsenäisyyttä juhlitaan sotia muistelemalla? Eikö jo olisi her-storyn, sananvapauden, hoiva- ja rakennustyön, demokratian, koulutuksen kuvauksen aika.
Kivimäen kirjaa aloitellessa muutin mieleni. Kahteen otteeseen Kuhmossakin Soldiers of Odin -nahkatakkeihin törmättyäni, samojen hotopäiden partioidessa susikoiran kanssan Oulun rauhallisessa Tuirassa olen oivaltanut, että jokaisen sukupolven pitää saada käsitys sodan silppuamista mahoista, sokeuttamasta Hietasesta, elämänilonsa menettävästä Vanhalasta, Kannaksen menetyksestä muuttuvasta Rokasta. Oman aikansa kielellä, oman aikansa huippunäyttelijöiden kuten Eero Ahon, Jussi Vatasen ja idoleiden kuten Paula Vesala ja Robin esittämänä.
Minun sodanvastaisuuteni on peräisin vanhemmiltani. Isä oli rintamalla, äiti pelastui Iisalmen pommituksista juuri ja juuri. Isoäitini ja tätini kuolivat äitini viereen pommikuoppaan äitini ollessa kahdentoista. Nämä asiat ovat selittäneet minulle paljon heidän käytöksestään, ajatuksistaan, halustaan turvata omien lastensa ja lastenlastensa elämä rauhallisessa, vapaassa, väkivallattomassa isänmaassa.
Entistä Jugoslaviaa repineiden väkivaltaisten sotien takana arvioitiin aikoinaan olleen vaikenemisen kulttuuri: Titon Jugoslaviassa ei toisen maailmansodan julmuuksia käyty läpi. Kosto jäi hautumaan. Ystäväni Kalle Ouni Pirkanmaan Ouninpohjasta kertoi, että hänen kotikylällään sisällissodan aikaisia tapahtumia pystyttiin käymään ääneen läpi vasta, kun kaikki osapuolet olivat kuolleet. Kivimäen kirja on tärkeä: se kertoo meille, että 18 000 sotilasta joutui psykiatriseen hoitoon sotatraumojen takia. Ja loputkin olisivat terapiaa tarvinneet, tuumi ammattisotilas evp Pertti Koivisto, kun eilen elokuvista Kuhmoon palasimme.
Sodan väkivallan ja uhkan konkretia tulee hyvin esille sekä Väinö Linnan klassikkoromaanissa että kaikissa sen filmatisoinneissa. Tuntematon oli aikoinaan vallankumouksellinen romaani, sillä se toi sotahistorian, his-storyn, lisäksi esiin rintamamiesten inhimilliset puolet, tunteet, pelon, kauhun ja huumorin. Tunnustan kuuluneeni niihin, jotka huokaisivat kuultuaan Kuhmon metsien päästessä jälleen kerran talvisen sodankäynnin tantereeksi, sillä talvikohtaukset filmattiin täällä. Yhäkö itsenäisyyttä juhlitaan sotia muistelemalla? Eikö jo olisi her-storyn, sananvapauden, hoiva- ja rakennustyön, demokratian, koulutuksen kuvauksen aika.
Kivimäen kirjaa aloitellessa muutin mieleni. Kahteen otteeseen Kuhmossakin Soldiers of Odin -nahkatakkeihin törmättyäni, samojen hotopäiden partioidessa susikoiran kanssan Oulun rauhallisessa Tuirassa olen oivaltanut, että jokaisen sukupolven pitää saada käsitys sodan silppuamista mahoista, sokeuttamasta Hietasesta, elämänilonsa menettävästä Vanhalasta, Kannaksen menetyksestä muuttuvasta Rokasta. Oman aikansa kielellä, oman aikansa huippunäyttelijöiden kuten Eero Ahon, Jussi Vatasen ja idoleiden kuten Paula Vesala ja Robin esittämänä.
Minun sodanvastaisuuteni on peräisin vanhemmiltani. Isä oli rintamalla, äiti pelastui Iisalmen pommituksista juuri ja juuri. Isoäitini ja tätini kuolivat äitini viereen pommikuoppaan äitini ollessa kahdentoista. Nämä asiat ovat selittäneet minulle paljon heidän käytöksestään, ajatuksistaan, halustaan turvata omien lastensa ja lastenlastensa elämä rauhallisessa, vapaassa, väkivallattomassa isänmaassa.
